Kun ihmisellä tulee elämässä tilanteita, joissa kokee ettei tule ymmärretyksi tai vielä pahempaa, saa kokemuksen ettei ole hyväksytty, tuosta muodostuu vääristymä omaan identiteettiin. Kun en kelpaa tällaisena, minun tulisi olla jotakin muuta.
Mitä nuorempana tuollaiset kokemukset tapahtuu, sitä kauaskantoisimmat vaikutukset sillä on. Monen kohdalla aiheuttaen sen, että kokee olevansa hukassa itsensä kanssa.

Pahin tilanne tulee silloin kun ihminen lähtee yrittään olla jotakin. Miellyttääkseen niitä ihmisiä, joiden toivoisi hyväksyvän. Tuossa kun ihmisestä tulee kuin kameleontti joka muuttuu tilanteen ja ihmisen mukaan. .
Mutta mikä on se osa ihmisessä mihin tuo kaikki osuu? Miksi ihminen lähtee hakemaan hyväksyntää?
Se on se meidän sisin olemus. Se mitä ihmisenä olemme. Kun tuohon saa osumaa, se aiheuttaa kipua, jota ei enää koskaan haluaisi kokea. Siksi on valmis vaikka luopumaan omasta identiteetistä. Kelvatakseen.
Toisen ääripään ollessa ihminen joka vetäytyy olemaan yksin. Senkin tuottama kipu on vähäisempää kuin tuo hylätyksi tuleminen.
Ei tarvii kauaakaan tarkastella ympäristöä, kun havaitsee ihmisten käytöksessä samankaltaisuutta. Kun ihminen pelkää tuota kipua, yksi miellyttää kaikkia. Toinen hyökkää jokaista ärsykettä kohti raivolla. Kolmas uuvuttaa itsensä pyrkiessään olemaan riittävän hyvä. Seuraava hukuttaa kaiken kivun päihteisiin jne. jne.
No, mitä me ihmiset sitten tarvitsisimme. Kokemusta siitä, että joku näkisi tuon kivun itsessämme. Silti hyväksyen. Tuo nimittäin on tie eheyteen mistä tahansa traumasta mitä elämä onkaan tarjoillut. Ilman tuota kokemusta, pakomatka vain jatkuu. ”Kulkupelin” välillä vain vaihtuessa.
Hyväksyminen, avain vapauteen.
Elämässä on paljon sellaisia tapahtumia, asioita ja ihmisiä, jotka saattavat aiheuttaa meissä mitä erilaisimpia ikäviä tunteita. Yleisimmin jonkin ikävän tunteen noustessa pintaan, kuin automaationa meissä aktivoituu jokin opittu malli, minkä avulla tuon tunnetilan kanssa selviydytään eteenpäin arjessa. Sensijaan että tuo tunne tiedostettaisiin, kohdattaisiin ja tuotaisiin näkyväksi, moni on oppinut selviytymään siten että tunne tai tunteet pyritään piilottamaan tai kytkemään pois. Keinoja tuohon on loputon määrä.
Mutta miksi me pelkäämme omia tunteitamme? Miksi niiden kohtaaminen on niin vaikeata? Nehän ovat vain tunteita, osa itseämme.

Suurin syy tähän lienee se opittu malli ettei tunteita ole tarpeen huomioida. Jos jokin ikävä tunne valtaa mielen, on vain mahdollisimman nopeasti saatava se pois häiritsemästä.
Kun ihminen oppii lapsesta saakka tuohon, käy niin että jokainen tunne pakkautuu sisälle, vuosien kuluessa muuttuen mustaksi massaksi rintakehään. Kun sitten elämä tarjoilee jotakin, mikä aktivoi jonkin tuollaisen tunteen, tuo kaikki massa aktivoituu, vyöryen sisällä kuin polttava laava. Ahdistaa niin pirusti. Ja taas tarvitaan jotakin, millä vaimentaa tuo kokemus.
Osa meistä oppii luovimaan tunteiden kanssa, mukautuen ja miellyttäen kuin kameleontti. Toisen räjähdellessä jo pienimmästä risauksesta. Yksi turruttaa tunteitaan päihteillä, toinen uhkapelaamiseen itsensä kadottaen. Siinä kun yksi keskittyy luomaan uraa, niittäen mainetta ja valtaa, toinen juoksee pakoon kipuaan lenkkipolulla. Yksi ahmii ruokaa, toinen uusia kokemuksia matkustellen. Onhan näitä, pakokeinoja.
Eikä sillä, että kaikki tuo olisi itsensä pakenemista. Ainoastaan silloin kun motiivina toimii oman sisäisen tyhjyyden täyttäminen. Tuo tyhjyys kun monella meistä on tuo aiemmin mainitsemani pimeä, musta massa rintakehällä, odottaen sopivaa ärsykettä taas aktivoitua.
Elämän lohdullisuus on siinä että se odottaa kyllä. Tarjoillen mitä erilaisimpia ärsykkeitä, kysyen, joko kenties tänään olisit valmis pakenemisen sijaan kohtaamaan itseäsi?
Minulla on omassa elämässä tänä päivänä taustalla loputon määrä mitä erilaisimpia pakokeinoja. Yhteistä kaikella se, että jokainen noista on tavalla tai toisella vääjäämättä muuttunut pakkomielteeksi, jonka luoman tuskan kautta olen siirtynyt seuraavaan. Vasta kun ymmärsin tuon kaiken tuhoavuuden, aloin opetella loputtoman pakenemisen sijaan kohtaamaan kaikkea sitä mikä sisälläni aiheutti tuota oirehdintaa.
Kun vuosia, saati vuosikymmeniä varastoi eri tunteita sisälleen, ei niiden purkaminen tapahdu hetkessä. Lisäksi tarvitaan sopiva määrä kipua, jotta ihminen ylipäänsä suostuu tuohon. Itsellä tuo oli vasta se piste, josta seuraava olisi merkinnyt kuolemaa.
Toisaalta vasta tuossa kohtaa kykenin luopumaan siitä etten enää itse valikoinut mitä apua ja mistä sitä vastaanottaisin. Kun kaikki mitä tarjottiin milloinkin, oli vähintään kokeilemisen arvoista, koen nykyään löytäneeni omaan elämääni sopivat keinot kohdata itseä. Samoin kuin koen löytäneeni yhteyttä omaan tunnepuoleeni. Jopa siinä määrin, että voin tänään todeta sen että tunteiden kohtaaminen ja sitä seuraava hyväksyminen on ollut omalla kohdallani avain vapauteen.
0 kommenttia