Oletko koskaan saanut kokea sitä, että joku sulkee sinut syliisi ja sanoo että sinä olet juuri hyvä tuollaisenaan, riippumatta siitä mitä teet tai olet tehnyt?

Moni meistä viilettää arjessa, autuaan tietämättömänä siitä mitä todellisuudessa edes tavoittelee. Hetkittäin ihmetellen, mistä tämä kaikki kiire elämässä lopulta syntyy. Saati ymmärtämättä sitä, että tuolle voisi oikeasti tehdä jotakin. On vain pakko kiirehtää koko ajan johonkin toisaalle. Ettei vahingossakaan menettäisi sitä, mitä luulee tavoittelevansa.

Hassua kaikessa se, ettei välttämättä edes konkreettisesti tarvitse tehdä mitään, niin tuo eräänlainen levottomuus voi olla vallitseva olotila. Pyrkimys saavuttaa jotakin mitä kuvittelee jossain tuolla olevan. Mutta onko tuota tai mikä tuo jokin on?

Sen mitä itse olen saanut elämässä paljon kokea, koheltaa ja kohdata, niin vahvasti vaikuttaisi siltä että meistä jokainen syvällä sisimmässä kaipaa lopulta vain kokemusta siitä että olisi riittävä omana itsenään ja kokisi olevansa turvassa.

Mitä me sitten lopulta tavoittelemme? Samalla kuin huomaamatta paeten.

En tiedä, mutta voisiko tuo olla syvällä sisimmässä oleva pelko siitä, että mikäli en tee ihan mahdottomasti kaikkea, en riitä. Jos en pidä itseäni kiireisenä, joudun kohtaamaan sen hirvittävän tunteen sisälläni, etten olisikaan turvassa. Että elämässä voikin tapahtua jotakin kamalaa.

Todellisuudessa kaikki kiire ja levottomuus lakkaa lopulta vain kohtaamalla tuon pelon. Muuttuen kokemukseksi siitä, ettei olekaan mitään pelättävää. Mutta tuo kaikki edellyttää itseni äärelle pysähtymisen. Sen että annan tunteiden tulla. Todeten lopulta, etten särkynytkään niiden alle. Tai vaikka hetkellisesti siltä tuntuisikin, enää en pelkää jotakin sellaista mitä pahimmillaan vuosia olen itsessäni paennut.

On kokolailla vapauttavaa todeta, ettei tarvitse ruoskia itseä yhä suurempiin saavutuksiin. Vapauttavaa huomata se, ettei kukaan tuomitsekaan. Kun vain lakkaan tuomitsemasta itse itseäni.

Anteeksianto. Sitä se on. Hyväksymistä. ❤️