Kymmenes luku

Elämä järjesti minulle varsin vaikuttavan itsetutkimisen ja kasvupaikan.

Eräänä keväisenä päivänä toukokuussa, vuonna 2017 istuin asuinpaikkani lähistöllä sijaitsevan kahvilan pianon ääreen.

Olin harkinnut pitkään tekeväni niin ja soittavani siinä muutaman kappaleen, mutta pelko ja itseäni mitätöivä häpeä olivat sen tehokkaasti estäneet. Kerran jopa kävin paikan päällä, mutta tuo käsittämättömän suuren mittakaavan häpeä esti minua silloin soittamasta. Mutta tuossa hetkessä, tuona toukokuisena päivänä, näkyväksi tulemisen ja itseilmaisun tarpeet kuitenkin ylittivät häpeän voiman.

Olin pari kappaletta soittanut, kun huomasin sivusilmällä ihmishahmon määrätietoisesti lähestyvän minua. Hätkähdin. Tulkitsin määrätietoisen lähestymisen tarkoittavan sitä, että henkilö olisi kahvilan omistaja itse. Arvelin oikein. Hermostoni signaalit alkoivat syöttämään aivoilleni väitettä, että nyt olen tehnyt jotain todella väärää ja että omistaja tulee ärtyneenä pyytämään, että lopettaisin soiton. Sellainen suhde minulla oli ulkomaailmaan jatkuvasti. Luulin olevani aina väärässä paikassa ja tekeväni aina vääriä asioita. Hermostoni signaalit osui kuitenkin aivan väärään ja kävikin päinvastoin. Kahvilan omistaja kysyi ystävälliseen sävyyn, että voisinko käydä useamminkin, koska hän ei ollut löytänyt vielä ketään soittajaa ja oli jo pidempään toivonut sellaisen löytävänsä. Sain yllätyksekseni todeta, ettei sisäinen viestintäjärjestelmäni ole linjassa todellisuuden kanssa.

Pianosta, minulle niin tärkeäksi ja rakkaaksi muodostuneesta soittimesta tuli iso osa kasvutarinaani. Sisäinen muutos pianon penkillä istuessa on ollut käsittämättömän suuri.

On täysin eriasia soittaa itsekseen omassa olohuoneessa, kuin ihmisten silmien alla julkisessa tilassa. Alkutaipaleella olin arka ja häpeilevä. Luin nuotteja perfektionistisesti ja pelkäsin mahdollisia virheitä jo valmiiksi ennen kuin niitä oli edes syntynyt. Tarkkailin ympäristöä herpaantumatta siltä varalta, että joku tulee moittimaan tai vain katsoo minua pahasti. Pelkäsin myös sitä, että yhteisön jäsenet, josta olin eronnut, halveksisivat ja tuomitsisivat minut raskaasti jos kahvilaan tullessaan tunnistaisivat kuka olen ja kuulisivat minkälaista jumalatonta musiikkia soitan.

Hiljalleen aloin sopeutua siihen, että soitin ihmisten katseiden alla ja stressitasoni alkoivat vähitellen laskea. Kuulemani kiitollinen palaute alkoi vaikuttaa minussa niin, että aloin jopa uskoa tekeväni jotain hyvää. Tulin myös syvästi kosketetuksi kun ihmiset antoivat itsensä surra ja itkeä soittamisen vaikutuksesta. Aloin nähdä ja hahmottaa kokonaistilannetta muustakin näkökulmasta, kuin omasta ankeuttavasta häpeästäni käsin.

Olen saanut käsitellä sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja ja henkilökohtaista uskomattoman syvällä rakenteissani olevaa häpeää istumalla pianon penkillä ja soittamalla ihmisten silmien alla.

Soitin itseäni näkyväksi. Soitin häpeääni ohuemmaksi. En tiedä kumpi intohimoistani kasvoi suuremmaksi, tulkita musiikkia vai tutkia itseäni ja sen myötä kasvaa omaksi itsekseni. Tuo huikean kaunis ja ihana kahvilaympäristö ja itseni ilmaisu, jatkuvan sisäisyyteni prosessoinnin lisäksi, alkoi piirtämään ääriviivojani näkyvämmiksi.

Itseäni reflektoiden ja tajuntaa tietoisesti laajentaen, ilman mitään ulkoisia tajunnan laajentajia tai psykedeelejä, olen näiden vuosien saatossa hiljalleen kyennyt siirtymään persoonassani reaktiivisesta kokijan perspektiivistä havaitsevaan ja tarkkailevaan perspektiiviin.

Kaikkein suurin ja käänteentekevin vaikutus omaan kokemukseeni oli sillä kun minusta julkaistiin soittamiseen liittyvä haastattelu Aamulehdessä pari vuotta sitten.

Julkinen itsestä ja menneistä kokemuksista avoimesti kertominen jännitti. Se miten paljon ihmiset antoivat artikkelin jälkeen palautetta, hämmensi ja kosketti minua todella paljon. Tuntui käsittämättömältä, että niin moni ihminen tuli sanomaan, että lehdessä ollut artikkeli oli todella hyvä ja koskettava. Ja edelleen, vaikka artikkelin julkaisusta on jo aikaa, jotkut muistavat ja tulevat mainitsemaan asiasta.

Artikkelin julkaiseminen laaja levikkisessä lehdessä sai minussa aikaan hämmentävän suuren kokemuksen ihmiskuntaan liittymisestä. Minuun alkoi nimittäin ihmisten antamien palautteiden avulla kehkeytyä kokemus siitä, että todella saan olla siinä missä olen. Minut hyväksytään ja sitä jopa halutaan, että teen sitä mitä teen.

En ollut koskaan ennen elämässäni kokenut sellaista. Siihen asti alitajunnassani oli kalvanut syyllisyys ja vaivannut ajatus siitä, että soittaessani pianoa, teen jotain näennäistä, vähempi arvoista kuin ”oikeat työt” ja että minun pitäisi raataa ja uurastaa enemmän ansaitakseni olla edes olemassa. Kenties jopa kärsiä työnteosta. Sellainen hiljainen, raamatusta poimitun lauseen muodostama uskomus lapsuuden kasvuyhteisössä oli nimittäin vaikuttanut minuun: ”Hiellä ja vaivalla sinun tulee leipäsi ansaita”.

En todellakaan ollut koskaan sisäisesti käsittänyt, että työ saa olla intohimojen alueella, että työn tekemistä saa rakastaa. Olin siis edelleen alitajuisesti ajatellut olevani väärässä paikassa ja tekeväni väärää asiaa. Ihmisten vilpittömät sanat ja toistuvat kiitokset saivat minut vähitellen vakuuttuneeksi siitä, että tein jotain aivan oikeasti tärkeää ja merkityksellistä. Kuulin ja oikeasti uskoin syvällä tasolla mitä minulle sanottiin, koska huomasin että noita sanoja vilpittömästi tarkoitettiin.

Edellä kuvattujen kokemusten myötä sieluni alkoi todenteolla eheytyä. Kasvoin ymmärtäämään oman arvoni. Niin suuri oli tuo artikkelin julkaisemisen vaikutus. (Jos Outi luet tätä, niin haluan tässä mainita, että olen sulle loputtoman kiitollinen, että tulit kysymään saatko kirjoittaa musta artikkelin ja toteutit sen. Korjasit mun sielua näin paljon, olisitko arvannut?)

Tänä päivänä koen, että kanavoin tunnelmia ja tunteita pianon kautta ja haluan kutsua musiikin kuulijoita läsnäoloon ja tunteidensa äärelle. Virheille en enää anna juurikaan merkitystä, ne on inhimillisiä ja kuuluu aivan jokaisen ihmisen elämään jossain mittakaavassa.

Ei elämä ole niin hirvittävän vakavaa, vaikka sellaisena sen joskus ihan oikeasti olen kokenut. Eikä kenestäkään tule täydellistä, vaikka täydellisyyden tavoittelu ihmisten kesken vaikuttaakin olevan kilvoittelun alla.

Loppukaneettina haluan kannustaa sinua, joka luet tätä tekstiä, toteuttamaan niitä asioita elämässä joita aivan oikeasti rakastat. Kun teet niin, silloin jää vähiten, jos lainkaan, kaduttavaa kun on aika jättää maallinen elämä.