Kuinka pysyä elossa ennen kuin kuolee

Lapsena me muistamme. Lapsena olemme elossa. Elämme tunteella ja herkkinä aistimme maailman. Aikuisina tipumme liukuhihnalta laatikoon ja jäämme sinne toisten elottomien hahmojen joukkoon pahimmassa tapauksessa unohtaen sielumme, intohimoiset pyrkimyksemme ja unelmamme. Miksi suostumme siihen? Ja kuinka tuolta laatikosta voisi herätä eloon? Muistaa olevansa elollinen kaikessa tunneherkkyydessään ja luomisvoimassaan?  Mistä saada tekohengitystä elottomuuteen, pelkojen jäykistämään unohduksen valtaamaan olemukseen? 
Maailma tarvitsee heränneitä 

Jokatapauksessa maapallo pyörii radallaan nukuimme tai emme. Se tekee sitä joka tapauksessa. Mutta hereillä olevat ihmiset voivat tehdä tästä pallosta oikeasti elämisen arvoisen paikan. Yhteydestä elävät ihmiset pystyvät luomaan yhteyksiä myös toisiin. Hereillä oleminen on ennen kaikkea yhteyden muistamista omaan sisimpään. Ja sen muistamista, että olemme yhteydessä kaikkeen ympärillämme. Hereillä oleminen on elämän kunnioittamista itsessään ja ympärillään.

Tipuin itsekin hetkeksi unohduksen kuiluun. Illuusio siitä piti otteessaan, että pitäisi elää ja olla ”kuten kuuluu.” Näin ympärilläni huonosti voivia ihmisiä jotka elivät unessa. Näin ympärilläni myös hyvinvoivia ihmisiä jotka olivat monien mielestä vain tarpeeksi onnekkaita voidakseen elää toisin. Näen nyt, että näitä kahta ihmisryhmää erottaa vain se tuleeko valinnat pelosta vai uskosta omiin mahdollisuuksiin, pelonkin uhalla.

Pelko ei poistu ihmisestä koskaan. Toiset vain alkavat elää niiden määrittämää elämää. Toiset alkavat uskoa pelkoihinsa.  Parisuhde ja perhe-elämä ovat mankeleita jotka puristavat pelot lähes jokaisella esiin. Oman lapsen syntymä saa lähestulkoon jokaisen hereille. Siinä herää niin suuret rakkauden voimat, että pelolle ei juuri jää sijaa. Mutta kun perhe-elämä vakiintuu saatamme jälleen pudota unohduksen kuiluun. Vanhemmuus on yksi aikamme suppea-alaisimmista ilmiöistä. Sitä kontrolloidaan hyvin helposti myös ulkopuolelta. Vanhemmat, varsinkin äidit koitetaan sulloa laatikkoon. Saamme helposti arvostusta sen mukaan äitiydestä kuinka hyvin toteutamme sitä laatikon sisältä.

Äitiyden arvostelu on erittäin herkkä paikka koska se herättää syyllisyyden. Pelot joita ei ehkä lapsena purettu, joiden olemassaolo piilotetaan yleisesti yhteiskunnassamme heräävät voimallisimmin henkiin juuri suhteessa vanhemmuuteen. Viimeistään silloin villeinkin ja tietoisin nuori alkaa ahtaa itsensä normaalikansalaisen laatikkoon. Nuoruuden visiot ja idealismit katoaa vaippalaatikkoon ja annamme jälleen toivon itseltämme pois ”seuraavalle sukupolvelle.”

Lapsemme tarvtsevat kuitenkin ennen kaikkea hereillä olevia tietoisia vanhempia säilyttääkseen itsekin kykynsä muistaa.

Lapsi muistaa mahdollisuutensa ja uskoo rajattomasti kykyihinsä. Hänellä saattaa olla ympärillään itseensä uskonsa menettäneitä aikuisia jotka peilaavat samaa lapseen mutta lapsen usko ei horju hirveän helposti. Siihen tarvitaan aika paljon. Useimmilla vanhemmilla pelot ovat kuitenkin niin paljon punaisella, että moni lapsi saa väkisinkin osansa. Lapsista tulee toisiansa arvostelevia. Vanhemmat antavat mallin pelkojen projisoitiin muiden arvostelemisella. Tuo on oman valtansa luovuttamista muille. Hyvinvoiva ihminen tukee toisia ei latista. Ja lopulta kenellä muulla on avaimet elää puolestamme hyvinvoivaa elämää kuin meillä itsellämme?

Aidosti elossa oleminen on sen muistamista, että olemme täällä elämistä, emme kuolemista varten. 

Harva aikuinen myöskään muistaa herkkyyttään lapsuudestaan. Miten vaisto vei ja seikkailuille oli tilaa. Harva aikuinen on enää oman elämänsä Peppi Pitkätossu tai Eemeli. Seikkailu on kadonnut omakotitalohaaveiden ja pesänrakennusvietin tieltä. Kun lapsesta kasvaa teini ja aikuinen hän on jo mennyt sellaisen myllyn läpi joka hioo hänestäkin muistamisen mennessään. Millainen maailmamme olisi jos antaisimme lastemme säilyttää muistamisen ja herkkyyden lahjan? Jos emme diagnosoisi ja lääkitsisi pois erisävyjä väreistä joita lapset koittavat tuoda aikuisten harmaaseen maailmaan.

Jos lapsi e sopeudu aikuisten rakentamaan ja ylläpitämään sairaaseen maailmaan hänessä ei ole yhtään mitään vikaa, mutta vika halutaan nähdä tässä lapsessa. Miten surullista.

Monet lapset näkevät toisiin ulottuvuuksiin, metsän henkiä, käyttävät mielikuvitustaan luomisvoimana, herkkyyttään taikavoimana. Minusta lapsille tulisi puhua maailmasta sellaisena kuin se on. Maailmamme ei rajoitu omiin aisteihimme. Tätä voi olla vaikea muistaa koska aistimme varassa muodostuu niin todentuntuinen käsitys maailmasta juuri sellaisenaan… Maailmassa on värejä joita emme näe, taajuuksia joita eme kuule. Olemme ytimeltämme pelkkää tyhjyyttä ja asiat ovat ajatustemme luotavissa. Saatamme keskustella eri ulottuuvuuksissa olevien olentojen kanssa mutta tämä leimataan pelkäksi sairaudeksi. Emme tiedä todellisuuden luonteesta paljoakaan muta silti opetamme sitä lapsillemme äärimmäisen vajaana.

LeikkiluolaBanneri400x500
Kuinka paljon jo pelkästään ihmisten elämissäkin on variaatioita. Voimme nähdä maailmassa koko kirjon äärimmäisestä rikkaudesta täyteen kurjuuteen. Käytämme toisten kurjuutta hyväksi päivittäin tahtomattammekin. Ja sitten tahdomme suojella lapsiamme esim siltä totuudelta, että joku tekee muutaman kymmenen sentin päiväpalkalla kymmenen tuntisia päiviä vaatteidemme eteen? Ketä tuon tiedon pimittämisellä suojelemme? Omaatuntoamme? Riittämättömyyden ja voimattomuuden tunnettamme maailma epäkohtien suhteen? Minusta elossa olemista on se, että puhumme lastemme kanssa eriarvoisuudesta, maailman tilasta, ihmisten eri puolista. Sillä tavalla lapsikin saa olla kokonainen, koska kaikki puolet kuuluvat myös jokaiseen ihmiseen.  Meidän ei tarvitse olla rakasttetuja vain kun olemme ”kilttejä muita varten.”

Maailmassa on valtavasti tunteita herättäviä asioita. Parasta on kun niitä voidaan tutkailla yhdessä todellisina ilmiöinä. Ei tarvitse sulkea silmiään eikä vajota omaan kuplaan. Kun asioita käy yhdessä läpine eivät tule myöhemmin yllätyksenä vaan perusturva rakentuu sellaisen todellisuuden päälle missä nämä kaikki ilmiöt saavat olla totta.

En usko, että kukaan meistä tuli pelastamaan maailmaa emmekä ole sitä velkaa kenellekkään. Mutta uskon, että tulimme luomaan yhteyttä ja jos mitään mahdollisuuksia maailman pelastamiseen enää on niin se tulee juuri yhteyteen heräämisen kautta. Uskallammeko näyttää lapsillemme surumme maailman epäkohdista, riittämättömyyden ja voimattomuudenkin kokemuksemme? Haluammeko olla hereillä näkyvästi ja myntää että emme tiedä läheskään kaikkea. Vai naamioimmeko omat epävarmuutemme kontrollointiin ja sillä tavalla valheelliseksi auktoriteetiksi? Viemmekö lapsiltamme määräysvallan omaan kehoon ja sielunmaisemaan mitätöimällä heidän kokemustensa oman erinomaisuutemme (ts. epävarmuutemme) vuoksi?   Pystymmekö kannattelemaan lastemme edessä itkuamme vai tuleeko se tukahdutettuna lopulta lastemme kannateltavaksemme? Uskallammeko olla tosia pelkoinemme ja hereillä herkkinä maailman mysteerien edessä?

Oma voimaisuus on sen tunnistamista, että ymmärtää ettemme tulleet robottitehtaalta eikä kaikkia ole tarkoitettu samanlaiseen elämään. Autenttisuus on ihmisyyden monimuotoisuutta jota tulisi suojella myötätunnolla. Kun ihmiset heräävät tiedostamaan he eivät mahdu enää bokseihin ja kaipaavat silti yhtälailla yhteisöllisyyttä. Inhimillisyys on herkemmillä hereillä olevissa eikä se ole heikkoutta vaan päinvastoin elämää ylläpitävää voimaa. Kun lapseme saavat todistaa tälläistä aikuisuutta sellaisesta rakentuu luottamus elämään eikä heidänkään tarvitse unohtaa itseään.

Lue myös artikkelini:
Lapset aistivat näkymätöntä
Lapsena saadut mallit tunteiden käsittelemiseen kantautuu aikuisuuteen asti
Lasten puhtaat tunteet
Miten oma rakkaudenkieli syntyy?
Satuhieronta auttaa lasta rauhoittumaan
Uuden ajan yrittäjät osa4 – Lapset ja tunnetaidot Heli Mäkelän elämäntyönä

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *