Jo muutaman vuoden ajan ovat äitisuhteessa traumatisoituneet tai suhteen muutoin haasteellisena kokeneet aikuiset lapset tulleet tuntojensa ja kokemustensa kanssa hyvin esille, osa julkisesti, osa ystävälle jakamalla.

Aiheesta on myös kirjoitettu ammattitason teoksia ja vertaistukea on saatavilla sitä tarvitseville. Tämä on loistavaa, sillä jakamalla, kuuntelevien korvien ja myötätuntoisten silmien alla voi syntyä uutta ja eheää.

Itse tulin aiheen kanssa ensimmäistä kertaa esille kirjoittamalla hyvin nuorena Hesarin yleisöosastolle ja jakamalla kokemaani ystävilleni. Sitten tarvittiin jo terapeutteja, vertaistukiryhmiä, hokkuspokkustaikoja sekä psykodraamaa ja kun nämäkään eivät riittäneet eheyttämään taakkasiirtymien heijastumia, piti aiheesta avata oma kanava sosiaalisessa mediassa, perustaa vertaistukiryhmä ja kun tämäkään ei riittänyt, piti kirjoittaa aihepiiriin liittyvä raadollisen rehellinen kirja kirjoittajanimeäni käyttäen. Päätös kuvailla ja kirjoittaa haavoittavia kokemuksia ja tunteita lapsen silmin oli lähes pakonomaista mutta samalla eheyttävää.

Tarve ottaa tunneyhteyttä sisälläni asuvaan haavoitettuun lapsiminään on mitä ilmeisemmin ohi, ainakin toistaiseksi. Lapsi on puhunut ja sitä kantava aikuinen on pääroolissa kantaen ja jopa muokaten muistojaan niihin liittyvien tulkintojen avulla. Syytösten, katkeruuden ja uhriuden tilalle on pikkuhiljaa päässyt syntymään vapauttava, aikuistason ymmärrys omaa äitiä kuin myös itseäni kohtaan. Tämä on hyvin voimaannuttavaa vaikkakin toisinaan tulee takapakkia.

Nyt olen ollut pitkän aikaa hiljaa, sillä äitisuhdetta ruotivat sanat ovat loppuneet. Tai jos jotain ruodittavaa on, liittyy se hetkiin, kun tässä ja nyt tilanne on vaatinut esimerkiksi rajojen laittamista hänen ja minun välille. Äitien jos keiden kanssa on hyvä harjoitella rajojen laittamista. Siinä molemmat kasvavat lisää, niin äiti kuin tämän aikuinen lapsikin.

Äiti herättää paljon olotiloja ja tunteita varmaan läpi elämän, mutta aikuisen lapsen on hyvä ymmärtää, että on niistä itse itselleen vastuussa ja että omista tunteista ei ole viisasta syyttää toista, vähiten varmasti äitiä, joka on mitä ilmeisemmin tehnyt parhaansa niillä resursseilla, joita hänellä äidin roolissa aikoinaan oli.

Armolle ei ole helppoa tehdä tilaa. On kovin houkuttelevaa jäädä syytösten ja uhrin roolista käsin pohtimaan, mitä äiti on tehnyt väärin ja miten äiti toimii vieläkin väärin. Toki kaikella on aikansa, toisilla voi kestää jopa puoli elämää, ennen kuin on päässyt jonkinlaiseen tasapainoon äitisuhteensa kanssa. Prosessin pituutta äitisuhteesta ”selviämiseen” ei voi kukaan ulkopuolinen sanoa, saati ihmetellä tyyliin ”vieläkö sinä siinä rypeet”.

Meillä kaikilla on omat aikataulut, resurssit, tarpeet ja tahtotilat, mitä tulee oman äitikokemuksen uudistamiseen, tasapainottamiseen ja suhteeseen liittyvien varhaisten ja tämän päivän haasteiden läpikäymiseen. Pääasia lienee, ettemme jää uhrin asemaan jumiin, vaan suunta on eteenpäin kohti tunteistaan vastuullisen aikuisen roolia.

Roolia, jossa löytää omat rajat suhteessa äitiin, on halukas näkemään äidissä olevan hyvän ja ymmärtää, että äidillä on ollut omat vajavaiset resurssit selviytyä omasta äitiydestään. Ja jos äitisi ei tähän samaan jostain syystä kykene, älä putoa samaan velliin vaan pyri pysymään hänestä erillisenä, sillä äiti on äiti ja sinä olet sinä. Toimimalla näin, teet samalla myös hänelle palveluksen.

Mitä oman äidin ymmärtämiseen tulee, siinä voi auttaa sen näkeminen ja myöntäminen, että taakkasiirtymät ovat huudelleet myös minun kauttani. Ehkä hieman toisella tapaa, ehkä vähän lievemmin, mutta huudelleet kuitenkin. Voitaisiinko jopa sanoa, että eräällä tapaa olemme samassa veneessä, vaikkakin ote airoihin voi olla erilainen.

Toisin sanoen me äidit tarvitsemme sitä, että opimme jossain kohtaa armahtamaan sekä itseämme että omaa äitiämme. Loputon syyllisyys- ja syyttelytaakka syö kaikilta voimia, niin äidiltä kuin tyttäreltäkin. Ymmärrys, hyväksynnän kautta tapahtuva anteeksianto ja tahto nähdä äidin hyvät puolet ovat sitä vastoin omiaan voimistamaan meitä.

JÄLKIHUOMAUTUS: Yllä olevassa tekstissä olen oikonut monia mutkia. Äiti-tytär -suhde on parhaimmillaan lämmin ja mutkaton, mutta pahimmillaan tuhoava jopa siinä määrin, että tyttärellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää erillisyyttä äitiin, jos mielii itse pysyä järjissään. Näiden kahden ääripään keskimaastoon mahtuu meistä suurin osa kantaen mukanaan sekä haasteita että iloja omasta äitisuhteestaan.