Näin huomaan kerta toisensa jälkeen jonkun kysyvän nettikeskusteluissa, joissa mielipiteet vellovat laidasta toiseen ja kommentointi äityy julmaksi ja ilkeäksi. Aihe ja aloittajan sävy sekä tarkoitus ovat usein ihan asiallisia, mutta jo keskimäärin kolmannessa kommentissa tarjoillaan vastakkainasettelua, joka usein johtaa keskustelijoiden väliseen ilmi-riitaan. Tuntuuko tutulta?

Olen pohtinut itsekseni tätä ilmiötä paljon, mistä se johtuu ja miksi näin käy. Onko tämä vain tämän nykydigitalisaation mukanaan tuoma ilmiö vai liittyykö siihen jotain muutakin? Mikä tarve ihmisillä on ”huutaa äänensä käheäksi” (verkossakin) ja puolustaa omaa näkökulmaansa, vaikka se olisi jo moneen kertaan tosiasioiden avulla todistettu vääräksi?

Muistan takavuosilta kiihkeät korona-väittelyt, miten tauti tarttuu, miten pitää toimia, että tartuntoja vältetään, ovatko maskit tarpeen ja ovatko rokotukset hyvästä vai pahasta. Sen jälkeen syttyi Ukrainan sota ja mielipiteet sodan uhrien auttamisesta levisivät kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. Poliitikkojen päätökset saivat huutia ja jokaisesta meistä kuoriutui lyhyessä ajassa humanitäärisen avun erikoisasiantuntijoita. Nyt kohistaan Olympialaisten avajaisissa esitettyä kuvaelmaa, joka tuntuu loukkaavan jokaista, joka siitä jotain näki tai ymmärsi. Puhumattakaan pienemmistä myrskyistä vesilasissa, niitähän saa aikaan helposti ottamalla kantaa ihan mihin tahansa aiheeseen esim. paikallisessa Puskaradiossa.

Kun näen somessa jonkun keskustelun, jonka aihe on ajankohtainen tai ns. tulenarka, vilkaisen ensimmäisenä kommenttien lukumäärän. Jos julkaisupäivä on kuluva tai eilinen päivä ja kommenttien määrä ylittää sadan kommentin rajapyykin, voin arvata että kylläpä taas kiehuu. Siellä tulee taas huutia tuntemattomilta toisilleen ja huolella. Hyvin usein keskustelu ei etene juupas-eipäs linjalta mihinkään vaan nämä verbaalijudoon orientoituneet kommentoijat pysyvät tatamilla ja suoltavat ilkeyksiä toisilleen kiihtyvällä tahdilla. Kun joku sitten viimein luovuttaa ja ns. antautuu, perään heitetään vielä kommentti: ”osuiko tunteisiin?”

Osuiko tunteisiin? Niin, osuiko?

Miksi tätä tarvitsee erikseen kysyä, koska koko keskustelu on usein vain tunteiden aikaansaamaa epätervettä reaktiivisuutta? Järjen, sivistyksen ja hyvien tapojen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Kysymys asetetaan vielä niin, että lukijat varmasti ymmärtäisivät ”luovuttamisen” johtuvan tunteista ja että se olisi jonkinlainen osoitus heikkoudesta. Minä pidän tätä erittäin epäterveenä tapana purkaa passiivista vihaa ja jokainen, joka tähän osallistuu, on tavalla tai toisella terapian tarpeessa.

Missä on älykäs keskustelukulttuuri, jossa jokainen keskusteluun osallistuva arvostaa ja kunnioittaa toista ihmistä ihmisenä, oli hänen mielipiteensä mikä vain? Missä ovat keskustelut, jossa kuunnellaan toisen mielipidettä ja avarretaan omaa näkemystä ymmärtämään myös sitä? Samaa mieltä ei tarvitse olla, riittää kun ymmärtää toisen näkökannan, eikä vain ”öyhötä” omaansa, kuten maamies lietettä pellolle. Miten keskustelu saadaan etenemään niin, että se antaa jokaiselle jotain lisää, jokaisen osallistujan on mahdollista rikastuttaa keskustelua ja myös saada siitä jotain uutta itselleen? Hyvässä hengessä ja rakentavasti.

Suomea sanotaan sivistysvaltioksi. Miten voi olla, että tiedostamattomat tunteet (useimmiten viha ja pelko) ohjaavat tätä sivistysvaltion ääntä kuten kummituskapteeni haamulaivaa? Näennäisesti ääntä väitetään järjen ääneksi, mutta todellisuudessa reaktiivisuus on täysin tunnepohjaista. Tämä on väsyttävää ja varsin piinallista. Hyvätkin keskustelunaiheet uppoavat vuolaana vellovan vihan pohjamutiin ja saavat aikaan täydellisen turhautumisen ja kyynistymistä. Ihmisiin voi kyllä luottaa mutta vain siinä, että he haluavat loukata ja olla ilkeitä. Miksi meille on käynyt näin?

Minä kaipaan elämääni ihan jotain muuta. Kaipaan älyllistä ja joskus syvällistäkin keskustelua. Huumorikin kelpaa, kunhan se ei ole hupailuun peiteltyä ivallista sarkasmia, nälvimistä ja kettuilua, jonka todellisena tarkoitusperänä on joko haastaa riitaa tai loukata. Kaipaan iloa ja rakkaudelliseen/empaattiseen ajatteluun pohjautuvia todellisia kohtaamisia niin verkossa kuin sen ulkopuolellakin. Haluan hymyillä ja nauraa, antaa näiden tunnereaktioiden levitä myös ympärilleni. Jos näin pääsisi joskus käymään, niin silloin voisi jopa tyytyväisenä kysyä, että osuiko tunteisiin?