Taivasten valtakunta on mielentila

Elin lapsuuteni ison perheen keskellä. Perheessä, jossa lisäkseni oli joukko erilaisia persoonia. Kaikki yksilöllisin ominaisuuksin, vahvuuksin, toivein, tarpein, huolin, odotuksin, peloin, iloin ja suruin. Sen lisäksi olen kuulunut konservatiiviseen yhteisöön, jossa on vallinnut tietty sanomaton moraalikoodisto.

Omaksuin tuon koodiston osaksi itseäni, vaikka toisinaan oikeudentajuni oli vahvassa ristiriidassa yhteisön periaatteiden kanssa. Syvällä sisimmässäni en koskaan kokenut kuuluvani tähän yhteisöön. En vaikka miten päin yritin olla!

Juuri tämä jatkuva yrittäminen lisäsi pahaa oloa ja häpeää entisestään.

En osannut olla itseni kanssa: milloin ajattelin, tein tai kuvittelin jotain, mikä oli väärin. Jotain, mistä vakavimmillaan seuraisi ikuinen kadotus.

Se kaikki on jättänyt minuun syvät jäljet. Minussa täytyi olla jotain todella syntistä ja likaista, koska koin intohimoa asioihin, jotka oli kielletty. Viihdyin ihmisten kanssa, jotka leimattiin huonoksi seuraksi tai ihastuin ihmisiin, jotka olivat väärää uskoa tai väärää sukupuolta. Haaveilin elämäntyyleistä, joissa voisin olla vapaa vain kuullakseni, että ne oli poissuljettuja vaihtoehtoja. Ironisesti ajatellen ”huono uskovaisuuteni” pelasti minut. Se, että en ummistanut silmiäni enkä ottanut vastaan kaikkea, mitä minulle kerrottiin oli minun vapahdukseni.

Etsin vuosia vastauksia hengellisiin kysymyksiin. Samaan aikaan halusin kuulua yhteisöön ja toisaalta taas koin ilmapiirin ja energian kuihduttavan minut pala palalta.

Jälkikäteen ajateltuna tuo välitila on suojannut minua maailmani totaaliselta romahtamiselta. Olin saanut maistaa ”syntistä elämää” ja huomannut, että siellä elääkin ihan tavallisia, normaaleja ihmisiä. Oikeastaan tosi ihania, välittäviä, samanhenkisiä tyyppejä. Turhaan minä jännittäisin lähtemistä. Tämä seilailuvaihe kesti muutaman vuoden, kunnes tuli yksi elämäni helpottavimmista päivistä: kerroin lähipiirilleni, etten enää allekirjoittanut samaa jumalkuvaa heidän kanssaan.

Olin siinä kohtaa niin uupunut, ettei minua jaksanut kiinnostaa sieluni kohtalo tippaakaan. Oikeastaan ennemmin käryisin helvetin liekeissä kuin pienentäisin itseäni enää sekuntiakaan. En olisi kestänyt ristiriitaisuuksia yhtään enempää. Olin totaalisen väsynyt harmaan sävyihin ja siellä piehtarointiin: voin ehkä laittaa huulikiiltoa, jos sitä ei huomata, mutta huulipuna on ehdoton ei. Voin pukeutua näihin vaatteisiin, mutta tämä paita on liian paljastava. Tekojeni lisäksi ajatukseni olivat liian radikaaleja. Niitä ei haluttu vastaanottaa sellaisenaan.

Totta kai olin myös katkera ja vihainen. Kaikki, mitä yhteisön sisällä olin kuullut tapahtuvan tai mitä itse olin joutunut todistamaan ja kokemaan, muistuivat mieleeni. Olin surullinen ja sanomattoman pettynyt siihen, että asioiden muuttaminen yhteisön sisältä käsin ei tuottanut minkäänlaista tulosta.

Olin väsynyt esittämään jotain, miksi minua ei koskaan uskottu ja mitä en loppupeleissä koskaan ollutkaan. Siispä lähdin enkä koskaan palaa.

Me emme ole perisyntisiä, me emme ole syntymästämme asti pahoja.

Me olemme viattomia. Me teemme pahoja asioita, mutta olemmeko lähtökohtaisesti pahoja? Emme takuulla! Kristinusko tekee aimo sukelluksen ja viillon yhteen ihmisen syvimmistä tunteista: omanarvontunteeseen. Jos lähtökohtaisesti olen paha ja kelpaamaton, miksi edes jaksaa yrittää? Tässä kohdin peliin ei astu armo, koska ihmisten jakama armo ei kuulu kaikille. Ei, jos aivan tarkkoja ollaan. Kuka jakelisi armopaloja samalla tavalla kuin ihminen, yhtä epätasaisesti, valikoivasti ja epärehellisesti? Ei ainakaan hyväksyvä, rakastava Jumala.

Jumala olisi alun alkaenkin ollut meidän kaikkien puolella, ilman, että ketään tarvitsee erikseen pelastaa.

Ainut, keneltä ihminen itsensä voi todellisuudessa pelastaa, on meidän mielemme kepposteleva osa: ego. Se osaa olla ilkeä, vaativa, ahne ja röyhkeä. Me elämme maanpäällisessä helvetissä, kun samastumme egoomme, sen tarpeisiin, haluihin ja himoihin. Tuska ja kärsimys tulee siitä, että vastustamme todellisuuden syvintä luontoa. Sitä, että olemme kuolevaisia.

Ihmisyytemme ei ole ikuista. Me emme ole ikuisia. Me sairastamme, koemme kipuja, vanhenemme. Aikanaan jokainen meistä hyvästelee tämän elämän. Siispä kysynkin: oletko valmis päästämään irti elämästä, kun sen aika on? Oletko kiintynyt tähän kaikkeen niin kovasti, että irtipäästäminen tekee kipeää? Kun tarkastelet elettyä elämääsi, elitkö sen taivaassa vai helvetissä?

Emme puhdistu kerran täydellisiksi oletetussa taivaassa emmekä voi meditoida itseämme nirvanaan, mutta voimme silti saada kokea pieniä hetkiä tässä nykyisessä todellisuudessa, jotka tuntuvat täydellisyydeltä.

Oletko valmis vastaanottamaan kaikkea sitä kaunista, pyyteetöntä, vilpitöntä ja herkkää, mitä elämä sinulle tarjoaa joka hetki? Oletko valmis avaamaan sydämesi, sielusi ja mielesi elämälle? Ilman, että pakenet, torjut, vastustat, estelet tai tuomitset?

”Missä taivas on? Missä Jumala on, kun lauma polkee paikallaan?” laulaa Apulannan Toni Wirtanen. Sitä samaa olen pohtinut itsekin. Missä on tuo paljon puhuttu paikka, joka tarjoaa suojan, turvan, vapahduksen ja ikiaikaisen levon? Onko se konkreettinen paikka vai voiko se olla jotain, mitä emme ole edes tulleet ajatelleeksikaan?

Minulle Taivasten valtakunta on mielentila. Se on hiljaisuuden, pyhyyden, yhtenäisyyden ja rauhan tila, jossa joka ikinen luomakuntamme osa on yhtä. Niin puut, kasvit, eläimet kuin ihmiset. Ainoastaan hyväksymällä, antautumalla ja tuntemalla voimme saavuttaa todellisen vapauden ja päästä osaksi Taivasten valtakuntaa: läsnäoloon ja mielenrauhaan.

Uskon, että jokin suuri voima on olemassa eikä se ole pelkkä personoitu Jumala. Ajattelen, että kuoleman jälkeen meitä ei odota liioin taivas kuin helvettikään. Kun maadumme tai meidän tuhkat levitetään, sekoitumme takaisin siihen, mistä olemme tulleet ja mistä meidät on luotu. Maailmankaikkeuteen. Energiaan ja yhteyteen. Me sulaudumme jo olemassa olevaan yhteiseen tietoisuuteen. Äiti Maa ottaa suojiinsa fyysisen ruumiimme ja tulemme osaksi luonnon syklistä kiertokulkua. Lopulta meidän sielumme palaa takaisin Absoluuttiin, Rakkauteen.

Loppuun vielä aiheen kiteyttävä runoni:

Levolle laskeun minä kerran,

en luoksesi ”Herra”,

en luoksesi ”Jumala”,

vaan siihen unen tyyssijaan,

rauhaan, pehmeyteen,

painan pääni ja nukahdan.

Äiti Maa, Isä Taivas

ottakaa hoiviinne

tehän minut kasvatitte,

Lapsenne.

6 Kommentit

  1. Janette

    Koskettava ja samaistuttava kirjoitus <3

    Vastaa
    • Anna Vehkalampi

      Kiitos🥹💫🙏🏻❤️

      Vastaa
  2. Soili

    Väkevä kirjoitus Anna. Ihan huikeaa että kirjotit sen. Vaatii valtavasti rohkeutta tuoda anteeksipyytelemättömästi ja totuudellisesti esiin itsensä. Arvostan todella paljon 🤍 Mikään muu ei ole niin arvokasta kun olla totuudellinen ja rehellinen itselleen.

    Vanhan sanonnan ”rehellisyys maan perii.”, ajattelen viittaavan siihen että ihminen ollessaan rehellinen, voi periä tuon luvatun maan, taivaan eli puhtaan omantunnon ja sisäisen rauhan.
    Valheellisesti toimiessaan ihmisessä vaikuttaa jatkuva levottomuus ja rauhattomuus.

    Kiitos tekstistä 🤍

    Vastaa
    • Anna Vehkalampi

      Juuri nuin asian itsekin koen. Loppupeleissä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla totuudellinen itselleen❤️ Kaikki muu saa mennä🙏🏻 Kiitos Soili lempeästä kommentista ja tuesta tällä matkalla🫶🏻

      Vastaa
  3. Maiju

    Niin herkästi ja taitavasti kirjoitit kokemuksista tähän asiaan liittyen. Kuinka moneen kohtaan samaistuin. Rohkea teksti ja hienoa että kirjoitit tästä aiheesta. Varmasti moni muukin samaistuu.

    Vastaa
    • Anna Vehkalampi

      Kiitos Maiju❤️🙏🏻

      Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *