Pimein vuodenaika on käsillä. Synkeänsävyiset päivät, auringonvalon vähäisyys ja välillä armotonkin sää ovat minulle yhtä aikaa sekä turvallinen että erityistä huomiota vaativa seuralainen. Kun kellot käännetään kohti talviaikaa, saa se minut aina hieman varpailleen: nyt ollaan perusasioiden ja alkukantaisen selviytymisen äärellä. Nyt on se kohta, jolloin testataan jaksamista, kanttia ja mielen hyvinvointia. Jännittyneenä ja tarkkaavaisena seurailen, minkälaisilla rakennuspalikoilla tällä kertaa olen varustautunut kaamokseen. Kokemuksia löytyy monenlaisista marraskuista ja suhtaudun niiden saapumiseen aina vähän nöyränä ja kunnioituksella.

Pimeys on armollisimmillaan villasukkia, sateen ropinaa ikkunoissa sohvalla teekupin kanssa. Se on häikäisevän kauniita kirpsakoita lyhyitä päiviä, jotka ottaa vastaan suurena lahjana. Se on kauniita kuu-öitä ja tuhansia kimmeltäviä tähtiä, joiden olemassaolon unohtaa aina valon aikaan. Se on hidastamisen aikaa, sisäänpäinkääntymisen aikaa, perheen aikaa, omaa aikaa. Pimeys antaa luvan olla epätäydellinen, vajaa ja heikko. Sen äärellä ei tarvitse olla aktiivinen tai parhaimmillaan. Introvertille puolelleni kaamosaika on tärkeää akkujen lataamisen ja sisäänpäinkääntymisen aikaa. Se on toipumista kesän sosiaalisista riennoista ja se antaa luvan sanoa “ei, en nyt jaksa lähteä”. Pimeä aika on oikeastaan edellytys sille, että valon lisääntyessä taas jaksaa.

Minulla on kokemuksia myös synkemmistä pimeyksistä.

Pimeys on pelottavimmillaan paniikkikohtauksia, ahdistusta, erillisyyden tunteita. Se on pitkiä autoajeluita ympäri öistä kaupunkia, kun uni ei tule ja paniikki jyskyttää kurkussa valmistellen täyttä hyökymistä päälle. Se on puhdasta epätoivoa ja vahva tunne siitä, että mistään ei tule mitään. Se on pelkoa tulevasta ja epäluottamusta omiin voimiin, oman itsensä kadottamista. Se on viikkotolkulla kestäviä samanlaisia harmaita päiviä, joiden sääennusteissa ei näy pilkahdustakaan auringosta. Se on aikaisin laskeutuvan synkeyden pelonsekaista odotusta ja jatkuvaa pohdintaa siitä miten selviytyä taas yhden mustan illan ja yön yli.

Muutaman vaikean marras-ajan jälkimainingeissa, siinä kohtaa kun olin taas jo jaloillani, turvassa, ja yhteydessä itseeni, aloin miettimään tarkemmin pimeän ajan minulle tarjoamaa viestiä. Miksi valoisan ajan päivät tuntuivat poikkeuksetta kepeän huolettomilta, mahdollisuuksien ja ihanien seikkailuiden täyttämiltä? Mikä sai minut tuona aikana kokemaan että olen turvassa ja kaikki järjestyy? Mitä sieluni sopukoita aurinko valaisi niin kirkkaasti, että sillä polttoaineella porskutin turhia murehtimatta? Miksi valoisan ajalla paniikkikohtaukset tuntuivat epätodellisilta, ja tapahtuneen jollekin toiselle?

Nyt, monen vuodenkierron ja asioiden työstämisen jälkeen luulen päässeeni pimeyden oppien ytimeen. Kepeät kesäpäivät voivat olla myös petollisia. Omat elämän kipupisteet ja välttämättömät kasvunpaikat on helppo hukuttaa touhuamiseen. Kun maailma on auki ja itse liidän oman vuodenkiertoni sosiaalisimmassa kohdassa, on helppo sulkea korvansa oman sisimmän viesteiltä, eikä niitä ole aikaa pysähtyä kuulemaan. Kun illat hämärtyy ja tahti hiljenee, on tilanne ihan toinen. Jos oman itsensä äärelle ei ole halunnut pysähtyä muussa kohtaa, niin pimeyden laskeutuessa, maailman ja elämän painopisteen kääntyessä sisäänpäin, se tapahtuu väistämättä. Pimeys on oikeastaan suuri opettaja. Se on siinä mielessä armoton, että ei päästä etenemään, ennen kuin tarpeelliset asiat on käsitelty. Samalla se on rakas ystävä, joka kannustaa: kasva, kasva.

Viimeisimmän paniikintäyteisen kaamoksen aikana uskalsin kuunnella itseäni. Heikosta olosta huolimatta höristin korviani, ja pysähdyin kuuntelemaan mitä oikeasti haluan. Mitkä ovat ne jumittavat asiat elämässäni, jotka hyökyvät tajuntaani paniikin muodossa? Ja kun vuosikausia odotustilassa oleville asioille antaa mahdollisuuden tapahtua, heittää Universumille pallon ja toteaa: “järjestä Sinä”, niin jo alkaa tapahtua. Itselläni muuttui koko elämä: Ihmis- ja perhesuhteet, asuminen, vapaa-aika, kaikki. Ja se tapahtui juuri oikein, juuri niin kauniilla ja hellällä tavalla kuin vain vuosia odotustilassa olleet asiat voivat järjestyä. Järjestyä juuri niinkuin pitää.

Kun jälkikäteen mietin kyseistä aikaa, on se mielessäni ikuisia kirkkaan auringonpaisteen täyttämiä päiviä. Palasia, joiden loksahtelemisen paikoilleen voi melkein kuulla. Perhosia vatsassa. Irtipäästämisen kivuliasta kauneutta. Loputonta, syvää ja nöyrää kiitollisuutta siitä, että se kaikki tapahtui juuri minulle, juuri siinä hetkessä. Ylpeyttä siitä, että todella tein sen kaiken. Vahvaa luottoa siihen, että minua kannatellaan, niin valossa kuin pimeydessä ja että seuraava marraskuu tulisi olemaan ihan toisenlainen. Helpompi.

Nyt, marraskuussa, sytytän illlalla kynttilät ja kaadan kuppiin kesän makuista villiyrttiteetä. Istun usein rauhassa omissa mietteissäni ja olen hiljaa. Hiljaisuudessa on hyvä olla ja matkata sinne mihin mieli vie. Olen kiitollinen siitä, että voin istua rauhassa, olla rauhassa itsessäni, ilman että ahdistus kalvaa rintakehää. Sen on mahdollistanut se, että olen opetellut pysähtymään itseni äärelle säännöllisesti, ympäri vuoden. Enää en peitä oman itseni viestejä touhuamisen ja menemisen alle. Tahdin hidastaminen, kiireettömyyden harjoittelu ja oman ajan hetket ovat muodostuneet olennaiseksi osaksi omaa mielenterveyttäni ja hyvinvointiani. Toki myös se, että oma elämänpiiri ja arki on turvallinen ja juuri minulle sopiva. Kun yhteyttä omaan itseen ylläpitää jatkuvasti, ei tajunnan laitamille pääse kertymään käsittelemätöntä kuonaa, joka sitten pyrkii pintaan paniikkina. Minulla on rauha.

Tämä on oma pieni kertomukseni siitä kuinka pääsin marraskuun kanssa väleihin. Paniikin ja kauhun muistoja kannan ikuisesti mukanani, mutta turvalliset kokemukset kannattelevat. Tällä hetkellä olemme marraskuun kanssa tuttavallisissa väleissä, ja joskus huomaan jopa jo odottavani sen saapumista.

Kaikista eniten kuitenkin ajattelen, että pimeyksiä ei tarvitse jaksaa tai uskaltaa kohdata yksin. En minäkään siihen olisi pystynyt. Olen kovin onnekas, että minulla on tukiverkosto, joka kannattelee. Ilman sitä en varmaan olisi uskaltanut päästää irti heittäytyä. Noiden aikojen jälkeen olen myös entistä vakuuttuneempi siitä, että meillä jokaisella on ympärillämme myös näkymätön auttajien verkosto, joka ohjaa ja kannattelee meitä oikeaan suuntaan. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että on monia, jotka tuntevat olevansa ihan yksin. Siksi meistä jokaisen tulisi olla ihminen ihmiselle, ihan ympäri vuoden. Katsoa silmiin, kysyä kuulumisia. Tervehtiä, taputtaa ystävällisesti olalle. Koskaan emme voi tietää minkälaisia pimeyksiä toinen kantaa sisällään. Tietämättämme yksi kaunis sana tai tervehdys, voi olla se valonsäde joka valaisee toisen ihmisen päivää ja askelia pitkäänkin. Pieni sanoin ja teoin, voimme kannatella toisiamme halki pimeiden aikojen. Marraskuu voi olla armoton. Ollaan me armollisia, toinen toisellemme.

Lopuksi haluan toivoa sinulle, rakas lukija, sopivasti valoa ja pimeyttä juuri tähän hetkeen. Kietoutukoon pimeys ympärillesi kuin lämmin turvallinen peitto, jos sitä nyt tarvitset. Tai valaiskoon valo mieltäsi ja ajatuksiasi, jos ne juuri nyt tuntuvat synkiltä. Niin valossa kuin pimeydessä, meitä kannatellaan.