Olen viimeaikoina saanut miettiä paljon rakkauden syvintä olemusta. Elämässäni on ollut tapahtumia, missä rakkaus on ollut läsnä, se on ollut käsinkoskeltavaa, aitoa ja totta. Olen pohtinut, mikä rooli rakkaudella on tunne-elämässä ja tullut siihen tulokseen, että sen tehtävä on päästää lähelle, avata mielen suojamekanismien muurissa oleva portti valitun ihmisen tai ihmisjoukon kulkea portista sisään ja ulos. Käyvät tuohon kulkijasakkiin toki myös eläimet ja luontokin, mille vain nyt ihminen itse on valmis sydämensä avaamaan.
Käyttääkseni edelleen tuota mielikuvaa sydämen suojamuurista ja siinä sijaisevasta portista, totean että suojamuuri on ihmisen itsensä rakentama suojaus herkkien ydintunteiden ympärille. Muurin sisäpuolella sijaitsevat kaikki ydintunteet omine tehtävineen. Muurin ulkopuolella pätevät suorittamisen ja suoriutumisen lahjomattomat lait, siellä luodaan merkityksiä sinne, missä niistä kulloinkin tuntuu eniten olevan hyötyä. Siellä sopeudutaan ja venytään, siellä käydään kauppaa arvoilla ja asenteilla. Siellä kilpaillaan huomiosta lähes hinnalla millä hyvänsä.
Muurin sisäpuolella sen sijaan toivotan parasta ja pelätään pahinta, sananmukaisesti. Siellä ydintunteet ovat valmiina reagoimaan arkielämän melskeisiin ja ihminen itse yrittää suojamuurinsa avulla suojata ja suodattaa tunne-elämäänsä parhaansa mukaan. Siellä viha on valmiina puolustamaan asetettuja rajoja, häpeä kertoo oikeasta ja väärästä, suru menetysten merkityksellisyydestä. Pelko koettaa suojata kaikkea kaikelta ja ilo puolestaan höystää tätä tunnesinfoniaa mielihyvällä. Rakkauden tehtäväksi jääkin sitten toimia ovimehenä ja arvioida yhdessä pelon kanssa, kannattaako kulkijaa päästää portista sisään.
Rakkauden tehtävänä on itseasiassa vain pitää tuota porttia auki. Tehdä selväksi kulkijalle, että tie sydämen ytimeen on auki. Pelko puolestaan tekee turvatarkastuksen ja tekeekin sen yleensä huolella. Pelolla on oma menneisyyden tapahtumiin perustuva tarkka tietokanta käytössään ja jos sisääntulijalla on yksikin ominaisuus, mikä löytyy varoituslistalta, kulkijaan isketään polttomerkki samantien. Tarvitsee varoa äänenpainoja, kävelytyyliä, tapaa, jolla ihminen istuu tai avaa oven, paidan väriä tai juuri sen mallisia korvanlehtiä. Varoitus ilmestyy myös ajattelumalleista, hiustyylistä, tavasta elehtiä, ilmeistä, silmien väristä jne. Vuorovaikutus rakkauden kanssa perustuu ehdollisuuteen. Voit päästää tämän ihmisen lähellesi jos…
Entäpä jos näin ei tarvitsisikaan olla?
Mitä tapahtuisi tai millaisia riskejä sisältyisi siihen, että annettaisiin rakkauden toimia ovimiehenä ja poistettaisiin pelkoperusteinen turvatarkastus sydämen ovelta kokonaan? Lisääntyisikö väkimäärä, tulisiko elämään helpommin uusia ihmissuhteita? Lisääntyisivätkö törmäykset tunne-elämässä? Miten kävisi luottamuksen ja uskollisuuden? Entä omistushalun? Jotuisimmeko opettelemaan jonkin uuden tavan suhtautua pettymyksiin ja toisen ihmisen erilaiseen ajattelutapaan?
Pelko tekee tämän lajittelun puolestamme melko ketterästi. Ikävä kyllä, yksikin ominaisuus riittää triggeröitymiseen ja vaikka kaikki muut ominaisuudet ihmisessä olisivat extra-luokkaa, koko paketti on pilalla, jos pelko niin päättää. Toki järkitasolla voimme ”päättää”, että tuo kyseinen ominaisuus ei ole merkitsevä, mutta kuten tiedämme, järjellä ei ole kovinkaan kummoisia mahdollisuuksia tunnnetta vastaan. Tunne voittaa aina!

Pelon tehtävä on suojella meitä kaikelta. Mitä enemmän ihmiselle on kertynyt elämänkokemusta, sen pitempi on pelon ”vikalista” asioista, mitä pitää varoa. Pelolla on käytössään jämäkät työvälineet, joita se käyttää tarpeentullen salamannopeasti. Se kertoo autonomiselle hermostolle havainnoistaan ja saa näin kehon mukaan tuottamaan adrenaliinia ja kortisolia mahdollista taistelua tai pakenemista varten. Jollei pakeneminen ole mahdollista, pelko osaa myös lamauttaa, silloin leikitään kuollutta ja yritetään näin harhauttaa vihollinen luulemaan, että hyökkäystä ei enää tarvita. Myös ajatukset ja uskomukset ihmisen ”vääränlaisuudesta” ovat pelon luomia harhakuvia perustuen menneisyyden tapahtumiiin.
Rakkaus puolestaan huolehtii kiintymyksen syntymisestä ja sen ylläpidosta. Se mahdollistaa ihmissuhteiden syvenemisen ja antaa niille merkityksen. Ihmissuhteen päättyessä suru mittaa juuri tuota merkityksellisyyttä, minkä rakkaus on onnistunut luomaan.
Miksi pohdin tänään tätä rakkauden ja pelon ikuista kombinaatiota? No, onhan tänään karkauspäivä (29.2.2024) ja vanhan kansan perimätietoon nojaten, naimattomilla naisilla on lupa kosia. Kuinka moni kosinta jää toteutumatta pelon vuoksi? Rehellisesti sanottuna en usko että yksikään, mutta ehkäpä se pistää miettimään syitä syvempiä, että miksi merkityksellisten ihmissuhteiden löytäminen ylipäätään on niin haastava laji? Ollaanko me kuitenkin niin pelon polttomerkeillä varustettuja itsekukin, että on parempi katsoa kuin katua? Ikuisena optimistina ja romantikkona ajattelen kuitenkin, että rakkaus on se tunne, joka viitoittaa tietäni jatkossakin. Pyrin tunnistamaan pelon esiinnostamat ajatukset ja reaktiot ajoissa, kiitän huomiosta, mutta en enää usko kaikkea, mitä eteeni annetaan.
0 kommenttia