PUHUTTELEN SINUA, TYTTÖ – Kirje sisäiselle lapselleni

Minä puhuttelen sinua, tyttö.

Sinua, joka opit pienenä pitämään huolta siitä, että kukaan ei kantaisi sinusta huolta.

Sinua, joka sopeuduit kaikenlaisiin tilanteisiin mukisematta, ja opit hyvin tarkaksi siinä, että kukaan ei näkisi koska sinun on paha olla. 

Minä puhuttelen sinua tyttö, joka aina ryhdistit itseäsi ennen kuin astuit toisten nähtäväksi, otit vastuuta kaikista niistä pienistä ja suurista aikuisten huolista mitä näit ja koit ympärilläsi. Kun kysyttiin miten voit, vastasit aina ”ihan hyvin” koska et halunnut lisätä kenenkään taakkaa.

Teit sen kaiken minkä pystyit ja osasit kunnes et enää tiennyt mitä tehdä, sulkeuduit omaan maailmaasi. Minä puhun sinulle tyttö, joka kasvoit vastuuseen liian varhain tietämättä, miten kauas se veisi sinut itsestäsi ja toisista.

Kuinka kauas ja yhä syvemmälle vuosien saatossa ehdit kaivaa oman pienen turvaonkalosi, jotta itkusi ja huutosi eivät kantautuisi toisten korville. 

Minä puhun sinulle tyttö, joka olet siellä kaukana onkalossasi, itsesi hauraaseen turvaan kapaloituna. Olet oppinut sen niin hyvin, monin tavoin huolehtimaan, että joka päivä aina yhden päivän kyllä jaksat jatkaa. Mitä moninaisimmin tavoin opit tyynnyttämään itsesi ja sisäiset aallokkosi.

Minä puhun sinulle tyttö, kuuletko. 

Sanon sinulle, minä olen täällä. 

Minä kuulen sinut. Itkusi ja hiljainen yksinäisyytesi on tuonut minut lähemmäksi onkalosi ovea, koska olen tuntenut kaiken sinusta itsessäni. Kaikki nämä vuodet olen tuntenut sinut. 

Olet ollut painava kivi rinnassani. Olet ollut naurussani, joka on kuin veitsenterällä yllättäen muuttunut sisintä viiltäväksi itkuksi.Olet ollut syvä, puristava, musta hiilenveto paperilla, jota en ole ymmärtänyt. Olet ollut yksinäisyyteni suuri ulappa, jossa lähellä olevat ihmisetkin ovat usein tuntuneet olevan iäisyyksien päässä.

Kukaan ei näe minua, ei kuule, olet huutanut niin kovaa, että minäkin olen alkanut tuntea niin: kukaan ei todellisesti kuule eikä näe minua. Olet ollut matkustajana kehossani, avuttomuudessani pyytää toisilta apua.

Olet vuosien saatossa juoksuttanut minua arjen seinien, verhojen ja ovien taakse piilottamaan niitä yllättäviä purkauksia, jotka ovat onkalostasi nousseet kuin pasuunasta, jonka luulisi herättävän kaikki ne menneetkin sukupolvet, mutta siinäkin, olet löytänyt oman taajuutesi, ehkä perinytkin sen.  Sellaisen, jota ei moni kuule.

Kaikki se mistä ei ollut lupa puhua, ei ollut tilaa, ei paikkaa, ei vastaanottajaa. Onkaloosi olet kerinyt itsesi niin pitkälle kerälle, että turvattomuudesta on tullut sinun turvasi ja jo kauan olet tuntenut olevasi valmiimpi kuolemaan kuin elämään.

Minä kuiskaan sinulle tyttö, kuuletko. Olen löytänyt taajuutesi. Tunnen sinut, koska olen kuunnellut itseäni.

Kivun kautta olen löytänyt askel askeleelta lähemmäksi sinua. En ole halunnut aina jatkaa, mutta vähitellen olen löytänyt polkusi ja ne sisäiset metsät, joista olet etsinyt lohtua. Sanattomat hyräilysikin olen kuullut, ne kaikki sellaiset, jotka ovat auttaneet sinua nukkumaan minussa. Ehkä minä olenkin laulanut sinua uneen, koska olen ollut siinä itsekin.

Olen pahoillani, että on vienyt minulta niin kauan saapua tähän. Että niin kauan aikaa kuuntelin toisia ja huolehdin enemmän toisista kuin itsestäni, sinusta. Olen pahoillani, että olet ollut niin pitkään yksin ja tiedän, syvimmilläsi sinun on vaikea luottaa kehenkään. 

Olen täällä, sinua vastassa, tyttö, kuuletko. 

Saanko tulla luoksesi, koska tiedän, kukaan muu ei koskaan tule löytämään sinua. Niin hyvän piilon olet itsellesi tehnyt. Sinä olet odottanut, ja niin monta vuotta olen laskenut ja etsinyt kaikkia toisia paitsi sinua.

Olen pahoillani, että olen odottanut ja toivonut, että joku toinen löytäisi sinut. Miten saattaisi? Miten kukaan muu voisi ottaa sinut vastaan kuin minä? Miten kukaan muu voisi ymmärtää sinua, tietää mitä tarvitset, vaikka se kuinka olisi syvin tarpeesi: tulla otetuksi vastaan, tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi. 

Tiedän, että et kestä liikaa huomiota, koska olet ollut piilossa niin kauan. Et tiedä, miten mitään otetaan vastaan. Se ahdistaa sinua. Olla tarvitseva. Tulla esiin. Osoittaa kipusi, haavoittuvuutesi. Minuakin se pelottaa, tunnustan sen. Olemmehan tässä yhdessä, sinä ja minä. Herkkyytesi ansiosta olet kasvanut tunnistamaan ja tyynnyttämään myös toisten aallokoita, olemaan usein vastassa ennen kuin toinen ehtii pyytää. Et ole koskaan lakannut tuntemasta, seuraamasta, näkemästä, kuulemasta, aistimasta. Olet oppinut myös siinä olevan voiman: ilmapuntarin lailla osaat tasapainottaa ympäristöäsi. 

Mitä lähemmäksi toisiamme olemme löytäneet, on taakkasi ja väsymyksesi vierinyt minua kohti, enkä ole päässyt lähemmäksi sinua, ennen kuin olen kohdannut kaiken sen mitä olet kantanut.  Olen saanut tuntea sinut ainoastaan tuntemisen kautta, ottamalla vastaan sen surun, avuttomuuden, yksinäisyyden ja vihan mitä olet kantanut. Samalla olen tajunnut, että ketään toista ei voi todellisesti auttaa, ennen kuin auttaa itseään. Ottaa itsensä vastaan, rakastaa, juuri sellaisena kuin on – repaleisena ja keskeneräisenä mutta samalla, suurena ihmeenä, elämän matkalla.

Koko sen pitkän matkan ajan, mitä olen tunnustamalla todeksi tehnyt luoksesi, olen eheyttänyt sinua ja itseäni – sitä yhteyttä, joka tekee meistä eläviä, näkyviä, kuuluvia.  Sinusta on tullut enemmän lapsi ja minusta aikuinen ja se kasvava yhteys, jonka välillämme tunnen, säkenöi kaiken surun ylle syvää iloa ja kiitollisuutta. Me kuulumme toisillemme. Me olemme toistemme koti. 

Itkenyt olen nähdessäni piilossa olevan turvattoman tytön, kuin orpolapsen, joka on rakentanut kuin oman kohdun sisimpääni. Retkiteltan. Sellaisen, missä aikuinen saa syntyä uudestaan lapseksi. Siksi, joka jo on.

Siellä me kohtaamme toisemme, hyräilemme yhdessä tähtitaivaalle, emmekä enää koskaan eroa. Sanomme ääneen toisillemme: Minä näen sinut. Minä rakastan sinua. Minä otan sinut vastaan. 

2 Kommentit

  1. Viivi

    Kaunis. ❤️

    Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *