Eräänä aamuna heräsin ajatukseen, joka velloi vahvana tietoisuudessani valveen ja unen rajamailla ollessani. Kirjoitin ajatuksen heti muistiin ja se kuuluu näin:
Sormet, nuo aivojen sanansaattajina toimivat pikku kerubit, ohjaavat silmiä näkemään kirjaimia kirjainten perään, sanoja vailla sen varsinaista merkitystä. Aivot luovat perättäisistä sanoista kiihkeästi ajatuksia, jotka usein ontuvat, rönsyilevät ja antavat ymmärtää, vaikka olisivatkin vailla totuudellista tarkoitusta. Aivoilla on tahto ja halu, sormilla nopeus ja näppäryys. Mielellä on valta ymmärtää kaikki joko oikein tai väärin. Käsissämme, tarkemmin ottaen sormissamme on valtava viestinnällinen voima. Miettikäämme siis, miten niitä käytämme.
Mitä lie aivoni unessa jauhaneet, mutta näin jälkeenpäin tekstiä lukiessani sen teatraalisuus hieman huvittaa. Tyyliltään tuo voisi sopia yhden naisen monologiin nuhjuiselle pienelle teatterilavalle. 🙂 Tarkemmin tekstiä pohtiessani löysin siitä kuitenkin muutaman ydinasian, jonka ajattelin kirkastaa tässä lähinnä itselleni. Kysehän on vastuusta, jota me jokainen kannamme omista sanoista, sanomistamme ja niihin liittyvistä tunteista.
Käytämme sanoja, niin ääneen sanottuja kuin kirjoitettujakin vuorovaikutukseen joko itsemme tai ympäristömme kanssa. Niiden tarkoitus on luoda yhteyksiä, tulla ymmärretyksi ja muodostaa merkityksellisyyksiä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille. Kun kirjoitan tätä tekstiä, haluan ensisijaisesti ymmärtää itse itseäni, miksi käytän sanoja, miksi kirjoitan? Mikä tarve minulla on kirjoittaa tänään juuri tästä aiheesta? Löydän ajatusten takaa tunteen, joka ohjaa minua kirjoittamaan. Jahah, mikäs tunne se siellä sanojen takana piilottelee?
Tunne: Minua ärsyttää, kun ihmiset loukkaavat toisiaan niin kevyesti ja tarkoitushakuisesti.
Järki: Ethän sinä sille mitään voi, jokainen täällä vastaa itsestään ja omista sanomisistaan
Tunne: Se ei ole oikein. Ihmisten pitäisi kiinnitää enemmän huomiota siihen, mitä he esim. netissä kirjoittavat
Järki: Et sinä voi vaikuttaa siihen muuten kuin toimimalla itse oikein
Tunne: Niin kai sitten.
Ärsytys kertoo vihasta, olen itsekseni vihainen siitä, miten huonosti kohtelemme toisiamme vuorovaikutustilanteissa. Haluaisin olla oikeassa, en tahtoisi sortua virheisiin, kuten kukaan meistä ei tahtoisi. Silti me teemme virheitä täällä sanojen valtavassa maailmassa ja niistä kärsivät kaikki. Yritän kirkastaa ajatusta omasta vastuusta: on täysin minun vastuullani, miten koen toisten kirjoittamat ja puhumat sanat. Minun tunteisiinhan ne osuvat ja minussahan ne aiheuttavat reaktioita. Voin vain vaikuttaa siihen, miten itse puhun ja miten kirjoitan. Mitä siis voin tehdä? Kysytäänpä taas neuvoa omaa järkeäni viisaammalta tunteelta.
Järki: Miksi ne somessa käytävät sanasodat ärsyttävät minua niin suuresti?
Tunne: Koska ihmiset loukkaavat toisiaan. Se ei ole oikein ja tulen siitä sekä vihaiseksi että surulliseksi.
Järki: Miksi edes luen niitä, koska en ikinä edes osallistu niihin?
Tunne: Oletko silloin muiden yläpuolella, kun et osallistu?
Järki: jotain sellaista, kiitos kun muistutit. Olemalla muiden yläpuolella alennan muita, eikö niin? Tämä on se piire, mikä minua ärsyttää muissa ja itsessänikö en tätä ole huomannut?
Tunne: Olet tainnut vihdoin oppia jotain, niin juuri. Onkos sinulla eväitä nousta muiden yläpuolelle? Tämä on sinun Häpeäsi, joka täällä juttelee, hei vain!
Järki: Heipä hei vain itsellesi. Vai että eväitä, eipä taida olla, ihanhan tässä samalla viivalla ollaan ihmisarvon ja oikeuksien näkökulmasta jokainen. Olisikos sinulla jotain eväitä minulle, ettet tarvitsisi tulla jatkossa muistuttelemaan näistä asoista?
Tunne: No sen kun muistat, että mielipiteet ovat vain mielipiteitä, eivät totuuksia, niinkuin näytät usein ajattelevan.
Järki: Kiitos, ystäväni Häpeä. Yritän muistaa.
Häpeä puhui minulle jotain totuudesta. Mikä se totuus on ja miten sen tunnistaa? Muistin joskus netissä nähneeni eräänlaisen viestinnän totuustestin ja kaivelin sen esille. Kyseessä on Sokrateen kolmoissuodattimena tunnettu ohje ja se menee näin:
Eräänä päivänä Sokrates törmäsi tuttuunsa, joka pysäytti tämän kertoakseen uutisen: ”Sokrates, tiedätkö mitä juuri kuulin eräästä tuttavastasi?”
”Hetkinen”, Sokrates sanoi. ”Ennen kuin alat kertoa, haluaisin, että läpäiset pienen testin. Sen nimi on Kolmoissuodatintesti.”
”Kolmoissuodatin?”, kysyi mies. ”Juuri niin”, Sokrates jatkoi. ”Ennen kuin kerrot minulle mitä olet kuullut tästä tuttavastani, kokeillaanpa suodattaa se, mitä aiot sanoa.
Ensimmäinen suodatin on Totuus. Oletko varmistunut siitä, että se, mitä aiot kertoa, on totta?” ”En”, mies vastasi, ”itse asiassa kuulin vain asiasta juuri…” ”Hyvä on”, sanoi Sokrates. ”Eli et tiedä, onko asia totta vai ei.
Kokeillaan sitten seuraavaa suodatinta. Se on Hyvyys. Onko se, mitä aiot kertoa, tuon tuttavan kannalta hyvää?” ”Ei. Pikemminkin päinvastoin…”, mies aloitti. Mutta Sokrates keskeytti hänet: ”Eli haluat kertoa minulle jotain pahaa tuttavastani vaikka et tiedä, onko se edes totta.”
Mies meni jo hieman noloksi, mutta Sokrates jatkoi: ”Voit silti läpäistä testin, sillä kolmas suodatin on Hyödyllisyys. Onko sillä tiedolla, jonka aiot tuttavastani kertoa, minulle jotain hyötyä?” ”No, ei oikeastaan”, mies vastasi.
”Jos kerran asia, jonka aioit kertoa minulle, ei ole välttämättä totta, eikä hyvää, eikä siitä ole minulle hyötyä, miksi edes kertoa siitä minulle?”

Tämä testi tuli vastaani jo vuosia sitten ja kolahti minuun kovaa. En tiedä, olenko oppinut siitä mitään, mutta ainakin ehdin hetken aina harkita sanomisiani, ennen kuin päästän sanoja irti itsestäni. Ehkäpä tämä on myös vaikuttanut osaltaan siihen, että en ole suuna päänä öyhöttämässä keskustelupalstoilla asiasta, jolla ei ole minulle oikeastaan mitään väliä, – asiasta, jolle en voi mitään tai asiasta, jolle en aio tehdä mitään. Tunnen itseni myös vaivaantuneeksi silloin, kun seurueessa joku päästelee omia mielipiteitään totuuksina, yleensä ison ääneen ja kiihkolla. Tätäkin vaivaantumisen tunnetta voisin kysyä itseltäni, mitä tunne siihen sanoo. Se kun ei ikinä ole väärässä.
Järki: Miksi minä vaivaannun, kun joku kertoo mielipiteitään isolla äänellä ja kiihkolla?
Tunne: Taitaa olla, että pelkäät jääväsi toiseksi?
Järki: Sitäkö se onkin? Entä jos en edes halua osallistua keskusteluun omine mielipiteineni?
Tunne: Oletko joskus oppinut, että sinun mielipiteilläsi ei ole väliä?
Järki: Jotain sellaista, joo. Toisia ei saa ärsyttää tahallaan, vaan on viisasta myötäillä, ettei joudu maalitauluksi.
Tunne: Varovaisuus vie lopulta tyhjään yksinäisyyteen, missä ei ole enää ketään kertomassa mielipiteitään.
Järki: Niinkö? Mikäs tunteistani minua näin varoittelee?
Tunne: Olen Pelko, etkö jo tunnistanut äänensävystä?
Järki: No, tällä kertaa oletkin kannustamassa, etkä rajoittamassa, kuten yleensä?
Tunne: Vuoroin vieraissa, vaihtelu virkistää! Itseasiassa pistin pikkuserkkuni Rohkeuden asialle, itselläni kun on jatkuvasti niin kiire näiden varoitusten kanssa, etten ehdi jokapaikkaan valvomaan. Rohkeus on ihan hyvä tyyppi, se puhuu harvoin, mutta yleensä asiaa!
Tähän vuoropuheluun pelon kanssa päätän tämän päättömän kirjoitukseni. Se alkoi unennäöstä ja päättyy ei mihinkään. Olenpahan kuitenkin saanut yhteyden omiin tunteisiini tätä kautta. Siellähän oli äänessä koko neljän kopla: viha, pelko, suru ja häpeä. Missähän lie ilo ja rakkaus piileksivät? Onko niitä näkynyt siellä sinun näppäimistön liepeillä tai kielenkannan alla? Jos on, niin pidä niistä hyvää huolta. Näyttäisi siltä, että puhumme niiden kohdalla lähes katoavasta kansanperinteestä, ainakin somekulttuurista puhuttaessa.
0 kommenttia