Blogini kirjoittamisen myötä olen tullut entistäkin varmemmaksi siitä, että juuri ne asiat mitä pyrimme muilta peittämään ovat niitä jotka eniten meitä yhdistävät. Meissä ihmisissä on samaa se, että kaikki koemme lähestulkoon samanlaisia vaikeita tunteita ja suurinpiirtein samanlaisista asioista. Painimme yhtälaisen inhimillisyytemme kanssa. Olemme kaikki joskus epävarmoja, häpeämme, pelkäämme… Ja juuri nämä puolet itsestämme on niitä jotka mieluiten peittäisimme toisiltamme. Kun niin teemme eristämme itsemme ja luulemme olevamme ainoa ”poikkeava” joukossa joka näin kokee. Tosiasiassa juuri nuo inhimillisyydet tekevät meistä niin samanlaisia mutta aina ei tule ajatelleeksi, että kiiltävimmänkin kuoren alla voi asua hädissään oleva pelokas ihminen.

Kun uskallamme näyttää heikkoutemme tulemme kohdatuksi, taakka kevenee ja ilokin puskee helpommin pintaan. Jos taas sinnittelemme vaikeuksinemme yksin olo saattaa olla kuin uppoavassa laivassa – jokainen päivä on lähinnä selviytymistä.

Kuulen joidenkin ihmisten korostavan kuinka vaikeaa juuri heillä on. Ajattelin itsekin ennen, että juuri minulla on jotenkin erityisen vaikea ja rankka elämä. En juuri koskaan kironnut elämääni mutta sinnittelemistä se silti oli.

Puhumattomuus ja siitä johtuva sinnittelyn tunne kumpusi häpeästä. Minulla oli sisäinen pelko ja tunne, että olen varmasti maailman ainoa iminen joka tuntee ja kokee näin. Epävarmuutta, pelkoa, kaikenlaisia hyvin pieneksi ja mitättömäksi tekevän tuntuisia tunteita… Mitä enemmän olen pyrkinyt tietoisesti vapautumaan puhumattomuuden ja häpeän ansasta sen realistisemmaksi todellisuus ympärilläni on avautunut. Jokainen elää omien haasteidensa kanssa. Ja lopulta juuri se yhdistää meitä, eikä erota.

Kun menemme kauppaan näemme siellä käytävällä ohi käveleviä ihmisiä. Emme ehkä tietoisesti muodosta heistä mielikuvia mutta elämme ikään kuin omassa kuplassa. Aika harva varmasti miettii miten haastavaa näillä vastaantulijoilla voi juuri nyt elämässä olla.

Voi olla, että moni ei tule julkisille paikoille ollenkaan kun on liian vaikeaa. Varsinkin jos itsellä on huono päivä voi olla ylitsepääsemätön ajatus näyttää sitä julkisella paikalla, joillekin on vaikea silloin lähteä ollenkaan ihmisten ilmoille. Yksin voimme pitää helpoimmin tunteemme piilossa. Kävelemme kaupungilla monien kerrostalojen ohi emmekä voi tietää kuinka monissa niissä juuri parhaillaan itketään, riidellään, sovitaan, koetaan surua, yksinäisyyttä ja epätoivoa.

Hyvin monesti elämme illuusiossa siitä, että vain meillä on haastavaa ja vaikeaa. Puhumattomuus luo tuon illuusion. Tuo illuusio tulisi rikkoa ja purkaa. Siihen pitäisi aktiivisesti osallistua juuri niin pienessä piirissä kuin itse kullakin on haluja. Puhuminen rikkoo sen harhan, että elämme selviytymisen ja haasteiden kuplassa.

Kulttuurissamme vain on myös se harmillinen puoli, että kun vaikeuksia kohtaa moni jääkin niiden keskellä yksin. Uskoakseni se johtuu siitä, että niin moni pelkää tuntea aitoja tunteitaan. Niitä pelätään silloin muissakin ihmisissä. Jos itse ei ole jotuunut käymään läpi vastaavaa, se voi pelottaa ja sitä paetaan.

Onni on löytää ne aidot ihmissuhteet jotka kestää hyvät ja huonot ajat. Onni on , että ei kaikilla ihmisillä ole vaikeaa samanaikaisesti, mutta todennäköisiesti kaikilla on vaikeaa aina aika ajoin. Emme ehkä voi ymmärtää sellaista mitä emme ole kokeneet ja se saattaa pelottaa. Mutta ehkä siihen havahtuminen, että kenellekään ei ole aina täydellistä voisi tuoda helpotusta muiden kohtaamiseen niin omalla kuin toisenkin vaikealla hetkellä. Epätäydellisyyttä ei tarvitse pelätä. Se on se mitä me ihmisinä olemme. Se on meihin koodattuina, sen kanssa synnymme.

Jos ymmärtäisimme kuinka paljon haasteet meitä oikeasti yhdistävät, onnistumisetkin olisi helpompi jakaa. Kun uskaltaa puhua haasteistaan, on myös helpompi iloita toisten kanssa.

Me elämme puhumattomuuden ja pärjäämisen illuusiossa. Ja se on ainoa asia joka meidät tekee heikoksi. Ei todelliset tunteemme.

Tunteet ovat melko kevyitä ja yhtä katoavaisia kun taivaan pilvet, silloin kun ne saavat tulla ja mennä vapaasti. Takertuminen ja niiden patoaminen tekee niistä vaikeita. Kun joudumme kuluttamaan valtavasti voimia jotta suurin häpeälastimme pysyisi salassa elämästä tulee hyvin raskasta.

Siksi puhuminen olisi todella tärkeää ihan jokaiselle. Ei tarvitse odottaa tilanteiden kriisiytymistä, apua voi hakea jo ennalta ehkäisevästi. Perhevalmentaja Heidi Hammarberg sanoi, että heti silloin kannattaa lähteä hakemaan apua kun miettii ensimmäistä kertaa mahtaisiko kenties sitä tarvita. Jakaminen ja puhuminen on itsensä auttamisen ensi askel. Puhuminen auttaa löytämään ratkaisut ja ulospääsyn.

Jos sinulla ei ole läheisiä ihmisiä joiden kanssa käsitellä sisimmässä painavia asioita satsaa valmentajaan tai terapeuttiin. Ja jos tässä kohtaa miettii rahaa ja onko siihen varaa niin voin omasta kokemuksestani kertoa, että jokainen sentti jonka olen itseeni sijoittanut on maksanut itsensä korkojen kanssa takaisin. Ei ole tärkeämpää sijoitusta kuin oma itse. Kaikki muu tulee perästä.

Lue myös artikkelini:
Tarpeeksi rohkea pelkäämään
Vaativuuden tunnelukko
Riittämättömyydestä armollisuuuteen
6 tapaa oppia ottamaan vastaan enemmän hyvää elämältä
Pysyvän elämänmuutoksen peruspilarit
Minun mantrani