Oletko koskaan kokenut miten ventovieras ihminen suhtautuu sinuun ensi kohtaamisella kuin vanhaan ystävään? Lempeän rakastavaa elämäniloa ja naurua sanoissaan hän on aidosti kiinnostunut sinun kokemuksestasi ja tarinastasi. Minä olen ja sellainen kohtaaminen jättää syvän positiivisen jäljen. Näin alkoi minun haastatteluni Ukko Kärkkäisen kanssa.
Olimme toisillemme aiemmin tuntemattomat. Minä tiesin Ukosta sen verran, että hän lausuu runoja ja on välillä mukana Teemu Syrjälän järjestämissä miestenviikonlopuissa. Iänkin suurinpiirtein tiesin, mutta paljon muuta en. Ja hän tiesi minusta sen
verran, että olin viikkoa aiemmin pyytänyt hänet haastateltavakseni blogijuttua varten.
Nyt muutamaa kuukautta myöhemmin tunnemme jo paljon paremmin ja olen saanut mielettömästi lisäarvoa elämääni tutustuessani Ukkoon. Hänen tarinaansa ja viisauttansa haluan nyt jakaa teillekin. Kun aloitimme haastattelun, se en ollut minä joka kysyi ensimmäisen kysymyksen vaan Ukko. Hän kysyi heti puhelun alussa minun kuulumisiani ja sen jälkeen ”Maiju, mikä on sinun elämässäsi merkittävin asia?”
Olin hetken hiljaa, koska kysymys oli vaikuttava. Lopulta sanoin, että se hetki jossa syvin traumani syntyi, koska traumojeni kautta olen saanut tutustua ihmisyyteeni ja itseeni.
Ajattelen, että trauma ei yksiselitteisesti ole heikentävä voima vaan suuri opettaja, joka parhaimmassa tapauksessa vapauttaa suurempaan tietoisuuteen. Kuvailinkin Ukolle, että traumani vuoksi olen saanut tutustua ihmisyyteen sellaisella syvyydellä, mikä ei muuten olisi ollut mahdollista ja olen saanut parantua ja parantaa, omia ja menneen kipuja. Se on ollut kaikista merkittävintä ja se luo merkityksen elämälleni jatkuvasti syvemmin. Sanoin myös, että nykyään merkittävintä on se, että saan opetella rakentamaan syvempää yhteyttä muihin kaiken kokemani kanssa. Että rakkaus alkaa astua elämääni tuon aidon yhteyden kautta yhä enemmän.
Vaikuttavinta oli hyväksynnän, nähdyksi tulemisen ja ihmisyyden määrä joka Ukosta huokui. Se liikutti kyyneliin. Ukko suhtautui kyyneleihini arvostaen sanoen:
”Suru virtaa aina iloon ja rakkauteen päin. Se on ihana painovoiman suunta. Jäinen tunturi alkaa sulaa. Ne ovat kauniita lahjoja.”
Tunsin heti puhelun alussa miten aito kohtaaminen on parantavinta. Tunsin, että Ukko on ihminen joka on käynyt itsessään asiat niin syvältä läpi, että hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui parantavalta. Aito ihmisyys pääsee virtaamaan kahden ihmisen välillä kun kumpikaan ei tee itsestään tärkeää tai tietävämpää. Ukon syvä matka itseensä on tehnyt hänestä oikealla tavalla nöyrän ja vienyt kiinni syvästi aitoon viisauteen. Kohtaamisemme on muuttanut maailmaani monella tavalla parempaan suuntaan.
Ukko on ihminen isolla iillä, joka on kasvanut suureen myötätuntoon oman vaikean polkunsa kautta. Oppinut selvästi välittämään itsestään koska aito kiinnostus huokui vielä tuossa hetkessä ventovieraaseenkin, eli minuun.
Tässä maailmassa vallitsee pelko ja se saa meidät välttelemään itseämme ja toisia. Kun emme pelkää itseämme, emme pelkää kohdata toisiakaan ja sellainen kohtaaminen on äärettömän parantavaa. Emme pelkää kysyä isoja kysymyksiä ja kuulla toisten vastauksia. Se on tie vapauteen ja toistemme luo.
Tuollainen läsnäolon tila on erittäin harvinaista maailmassa jossa viisautena pidetään sitä, että on vastaus kaikkeen. Hiljaisuutta pelätään. Tietämättömyyttä ja neuvottomuutta paetakseen ihminen puhuu. Ukon kanssa tätä kohtaamisen vajaaksi jättävää pelkoa ei ollut. Siinä oli läsnäoloa.
Tuo viisaus ja läsnäolo on syntynyt kovien kriisien kautta. Ukko on kokenut elämässään pitkiä sysipimeitä masennusjaksoja, kolme loppuunpalamista ja vuosikymmeniä jatkunutta syvää ahdistusta. Näille kaikille löytyy syy hänen menneestään.
Ukko Kärkkäisen varhaislapsuus oli sodassa traumatisoituneen isän vuoksi vihollisvyöhykkeellä
Ukolla on hyvin vaikea lapsuus sodassa tarumatisoituneen isänsä oirehdinnan vuoksi. Hän on joutunut kulkemaan sukupolven taaksepäin ymmärtääkseen irrationaalisen tuntuisia paniikki- ja ahdistustiloja. Ukolla on oman polkunsa ja trauman läpikäymisestä johtuen valtavasti tietoa ja kokemusta. Hän on lukenut satoja kirjoja ja kehittänyt itseään erilaisten koulutusten avulla. Hän on ollut myös kehittämässä pitkän masennuksen hoidon-ohjelman. Ennen kaikkea hän on kulkenut syvän paranemisen polun kohtaamalla oman menneensä.
”Olin niin syvästi samaistunut traumoihini, että kokemukseni oli yhtä kuin minä. Ja minulla oli hillittömän paha olla, koska varhaisvaiheeni olivat haavoittavia. Lapsuuden kokemukseni ovat olleet niin rankkoja, että jotkut alan ammattilaiset ovat sanoneet minulle olevan ihme, että olen enää edes olemassa.”, kuvaa Ukko.
Elämänlanka on ollut hauras Ukon elämässä hänen sysipimeimpinä hetkinä, eikä trauman läpikäyminen ole ollut helppoa seurattavaa hänen läheisilleenkään. Hän putosi usein menneisyyden traumakokemuksiin kärsien vuosikymmeniä ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Tämä runo kuvaa Ukon lapsuutta ja traumojen synnyn historiaa. Se syntyi tälläisiin säveliin.
Se oli lokakuun alku,
kolmekymmentä yhdeksän.
Liikekannallepano.
Olit pellolla, kun toivat kutsun.
Jätit kuokan siihen metsän reunaan,
pakkasit repun, lämmintä mukaan, eväät ja lähdit.
Kokonainen pieni kansakunta varautui pahimpaan.
Marraskuun kolmaskymmenes alkoi tykkien jyly
ja Helsinkia pommitettiin ilman sodanjulistusta.
Joulukuussa se sitten tapahtui.
Joukkueesi lopen väsyneenä,
yötäpäivää taistelleena.
Silloin sinuun osui,
isäni,
minun rakas isäni.
Ruhtinaanmäelle ampuivat kranaattikeskityksen
ja sirpale se oli, joka veti päähäsi syvän uurteen!
Haava muutti tarinasi,
se muutti minunkin tarinani,
sinulla elämäsi pituinen kivun helvetti.
Minulla lähes elämäni pituinen ahdistuksen ja kauhun helvetti.
Mutta sen minä sinusta aistin:
Et tahtonut kellekkään pahaa.
Sinä se olit isäni, joka oman rikkinäisyytesi lävitse halusit rakastaa…
Mutta kun ne vaan tulivat,
lupaa kysymättä,
sinuun sodasta asumaan jääneet viholliset,
ne ampuivat kovilla,
hyökkäsivät unestasi kotiimme
ja keittiö, olo- ja makuuhuone muuttuivat taistelutantereiksi.
Ja sinä kiroten hakkasit nyrkeilläsi seiniä ja hyökkäsit ikkunoiden lävitse.
Välillä et meitä pieniäsi tuntenut,
ja minun äitini,
vaimosi,
näkyi sinulle lottana, rintaman naisena.
Kerrankin äitini oli sinua tuskissasi keinutuolissa aamuyölle tuudittanut
ja kun sotapainajaisesta olit herännyt,
otit minut synnyttäneen äitiseni syliisi,
kuiskasit ”Sinäkö se olet rakas.”
Täällä vain ollut lotta ja ryssän lapsia,
mutta vaikka ne on vihollisen,
en tahdo heille pahaan…
Isäni, minun rakas isäni.
Siinä me kaikki kolme,
sinun omaa lastasi sotasi unessa.
Vuosikymmenten jää sulaa…
Nyt vihdoin kaikki kaipauksen padot ovat auenneet
ja minussa, lapsessasi ne virtaavat vapaina.
Annan kyyneleitteni tulla.
Ja minä kastelen näillä tämän tunteista hajalle ammutun maan,
raivaan tänne palasen elämäni peltoa
ja minä peittelen sydämeni multaan kasvamaan niin paljon rakkautta,
että se ulottuu sukupolvelta toiselle…
Kiitos isäni.
Olit minulle olemassa,
särkyneenäkin rakastit
Ukko on elänyt uudelleen vanhempiinsa sodan jättämät traumat. Myös sen hetken, kun oma äiti on valmis hukuttamaan omat rakkaat lapsensa sen vuoksi, ettei kestä enää sodan takaumissa elävää arjessa uhkaavaa ja riehuvaa puolisoa. Yksi näistä koskeen hukkumassa olevista lapsista siinä hetkessä oli lastenvaunuissa Ukko itse. Äiti kuitenkin kääntyi kannoillaan.
Lapset pelastuivat kuolemalta siinä hetkessä, mutta isän aiheuttamat kauhut kotona jatkuivat. Vaikka viisikymmentäluvulla sota oli ohi, niin se ei ollut loppunut monilla siellä käyneillä. Traumoihin ei ennen ollut ymmärrystä ja sotaveteraanit joutuivat elämään niitä pahimmassa tapauksessa uudelleen ja uudelleen läpi elämänsä. He veivät painajaisissaan näille sotatantereille perheensä vielä kauan sodan loppumisen jälkeenkin. Heidän lastensa lapsuus muuttui juoksuhaudoissa pakenemiseksi, vaikka sota oli ohi. Niin joutui Ukkokin elämään pelossa ja kokemaan äärimmäistä turvattomuutta lapsuudessaan. Hän kuvaa lapsuuttaan näin:
”Minun elämässäni taakkasiirtymä tuli traumojen painavana lyijynä sekä isältäni, että äidiltäni; molemmilta. Isäni oli talvisodassa haavoittunut kranaatinsirpaleesta päähän. Äitini kanavoi minuun oman pahan olonsa. Hän piiskasi ja joskus tukisti niin, että jalat nousivat maasta ilmaan. Se ei ollut kasvatusta, vaan väkivaltaa.”
”Ennen olin kuin piikkilankakerän sisässä,” kuvaa Ukko.
Ukko ei ymmärtänyt pitkään aikaan mikä valtava ahdistus hänessä nousi ja miksi tietyt tilanteet triggeröivät häntä. Palaset alkoivat loksahdella kunnolla paikoilleen kun hän sai tutustua vanhempiensa historiaan syvemmin.
”Elämäni ehdottomasti merkittävin kohtaaminen, oman ahdistuksen ymmärtämisen suunnassa, oli se, kun sain audienssin Kaunialan sotavammasairaalaan. Pääsin tapaamaan ylilääkäriä, joka oli aikoinaan hoitanut isäänikin. Kävimme dialogia isästäni ja lääkäri antoi minulle suurimman lahjan traumojen purkua ajatellen. Hän oli pyytänyt sairaalan arkistoista kaikki isästäni kirjoitetut epikriisit ja hoitajien raportit.
Siellä oli myös äitini ja isäni kirjeitä lääkäreille ja kopioita heidän vastauksistaan vanhemmilleni.
Kun tapaamisen päätteeksi lääkäri ojensi minulle aineiston lainaan, sanoi hän:
”Tämä on kyllä niin rankkaa materiaalia, että joku voisi mennä sekaisin näitä lukiessa. Sinä et ole sellainen. Käy siellä, mutta muista tulla takaisin!”
En arvannut vielä silloin, minkä aarteen sainkaan! Siellä oli koko lapsuuteni kartta siitä
”tunnemiinakentästä”, jota kannoin sisälläni. Koskaan en tiennyt, millä askeleella räjähtää? Kun tätä nyt kolmenkymmen vuoden päästä lääkärin tapaamisesta kirjoitan, tunnen vieläkin liikahduksen sisälläni…
Päiväkirjassani:
”Minä,
sodan toinen sukupolvi!
Aivoissani isäni sirpaleet,
sodan,
kauhun sirpaleet…”
– ”Isää etsimässä”, olen maalannut lähes kolmimetriselle levylle. Se kuvaa haavoittunutta isääni ja sitä, miten yritän taistelutantereelta etsiä haavoittunutta isääni.
Poltin kaikki maalaukseni lähtiessämme Savon kodistamme.
Toimintatapani on elämässäni ottaa perusteellisesti selvää asioista. Kun siihen aikaan, kolmekymmentä vuotta sitten, joissakin terapiakonteksteissa puhuttiin syntymän vaikutuksesta aikuisena kokemiin tunteisiin, otin selvää myös omasta syntymästäni. Olin kuullut kyllä äidiltäni, että kaksoisveljeni oli kuollut synnytyksessä. Sain kopiot synnytyskertomuksestani. Se räjäytti tajuntani, sillä sieltä löytyi todella
järkyttävä kuvaus kaksoisveljeni lopusta!
Synnyin huhtikuun neljäntenä päivänä vuonna 1955. Seitsemän tuntia syntymäni jälkeen, puolenyön maissa, joutui lääkäri tekemään kaksoisveljelleni kallonmurskaamisen. Veljeni oli jäänyt synnytyskanavaan kiinni ja äiti olisi muuten kuollut, ellei näin järkyttävää operaatiota olisi tehty! Olin kolmenkymmenenviiden, kun löysin Oulun vanhalta hautausmaalta veljeni haudan. Äiti oli ollut niin huonossa kunnossa, ettei hän tiennyt, mihin hänen poikansa haudattiin. Kirkon kirjoissa oli hautapaikka merkattuna. Äitinikin sai viedä kukkia poikansa haudalle monen vuosikymmenen jälkeen.
Dokumenttiaineistojen saaminen oli omassa selviytymisessäni erittäin tärkeää. Jos olet masentunut, jos sinulla on paha olo tai jos läheiseistäsi tai ystävääsi ahdistaa niin etsi faktatietoja lapsuudestasi!! Itselleni oli todella helpottava asia saada lukea siitä todellisuudesta, johon olin syntynyt. Sairaaladokumenttien lukemisen kautta avautui myötätuntoinen ymmärrys minun ahdistuksiini ja masennukseen. Ei ollut ihme, että minulla oli aikuisena ollut niin paha olo ja tuska. Psyykkiset oireeni olivat täysin normaali reaktio epänormaaleihin kasvuolosuhteisiin.
Sairaaladokumenteista löytyi myös merkittäviä kuvauksia siitä, miten paljon vanhemmat rakastivat toisiaan ja meitä sekä miten he halusivat aidosti hyvää. Sain luettavakseni isäni muistivihon, johon hän oli kirjoittanut ajatuksiaan seurustellessaan äitini kanssa 40 -luvun lopulla. Tämä isäni teksti on ollut minulle kuin ”testamentti”, jota olen halunnut elää todeksi omassa perheessäni. Sen toivoisin myös siirtyvän sukupolvelta toiselle.”
Ukko isänsä kanssa.
On vaikea kuvitella millaisissa tuskissa Ukko Kärkkäinen on ennen elänyt, koska näen nyt edessäni nauravaisen ja onnellisen miehen joka puhuu elämästään kiitollisena. Siksi kullan arvoistakin onkin saada tietää mikä häntä on kantanut läpi kaikki vaikeat ajat?
”Rakkaus. Varhaislapsuuteni syvät traumat olivat vieneet suurelta osin perusturvallisuuteni pohjan! Tarvittiin koko aikuisuuden kestävä rakkaussuhde, jotta kiintymyssuhdevaurio olisi voinut korjautua. Se oli minun pelastukseni, että puolisoni ei jättänyt kipeimmissäkään vaiheissa. Katkonaiset ja usein myös todellista traumaani emotionaalisesti ymmärtämättömät terapiat itseasiassa vain lisäsivät kiintymyssuhdetraumaani ja hylätyksi tulemisen kokemuksiani. Kun tunnemuistipankkini avautui, koko massiivinen sodantoisen sukupolven trauma hyökyi elämäni kivikkorannalle kuin tsunami.
Yksi runoni kuvaa, millaisissa fiiliksissä elin elämääni.
”Rajalla,
reunaa en halua ylittää.
Kuljettava kuoleman kanssa rinnan.”
Se, että kirjoitin runoina auki kaiken elämässäni kokemani, oli äärimmäisen merkittävää. Kirjoittaminen yhtenä traumanpurkutyökaluna pelasti henkeni! Puinen matka-arkku on täynnä kirjoittamiani vihkoja. Lähes kaksikymmentätuhatta runoa ovat sen tunnetodellisuuden kuvausta, mitä kolmenkymmenen vuoden aikana olen kokenut.”
Kun vaikeat tunteet nousevat voimalla niiden käsittelemiseen on löydettävä turvaa. Ukko pitää terapeuttia ja terapiasuhteessa olevaa vertaistukea yhtenä tärkeänä tekijänä toipumisprosessissa. Kuten itsekin olen aiemmin monesti kirjoittanut niin hyvää terapeuttia on joskus vaikea löytää. Ukolla on selkeitä ajatuksia toimivan terapiasuhteen perustasta.
”Eheytymistä ajatellen parasta, mitä traumatisoituneelle voi tapahtua, on se, että hän löytää sellaisen terapeutin, jolla on herkkyyttä olla sydämellään läsnä. Terapeutti voi kulkea rinnalla ainoastaan niin pitkälle, mihin on omalla tunnematkallaan itse edennyt. Valitettavasti pahimmillaan voi tapahtua niin, että asiakkaan traumat herättävät terapeutin omat, piilossa olleet, käsittelemättömät negatiiviset kokemukset!
Silloin asiakas törmää terapeuttinsa puolustusrakenteisiin, defensseihin ja yhteys katkeaa. Usein näissä tapauksissa asiakkaat saatetaan määrittää nk. ”parantumattomiksi tapauksiksi”, joihin terapia ei vaikuta.
Niinkuin aiemmin mainitsin, niin paljosta kärsimyksestä olisin säästynyt, jos aikoinaan olisin saanut sellaisen terapeutin, joka työote olisi ollut traumainformoitu ja jolla olisi ollut traumojen purkamiseen työkaluja. Intiaanisokerina pohjalla vielä sellainen terapeutti, joka itse olisi kyennyt omassa kasvussaan prosessoimaan omat mahdolliset haavansa.
Eheytymisen voima kasvaa eksponentiaalisesti, kun voi olla terapeuttinsa kanssa vertaisena traumakokemuksensa kanssa. Juuri silloin toteutuu edesmenneen terapian grand old man, psykiatrian dosentti Martti Siiralan ajatus: ”Parhaimmillaan auttaja on autettavan potilastoveri”. Terapeuttisessa hoitamisessa tarvitaan vahvaa ja luotettavaa ammattiosaamista. Erityisesti traumainformoituhoito on hyvä mahdollisuus kovia kokeneille ihmisille. Aikoinaan, kun suunnitelin ja vedin työparini kanssa ”Masennuksen hoidon uudet mahdollisuus” hanketta, esitin kysymyksen: ”Missä menee ammatillisuuden ja ihmisyyden raja?” Mikäli ihminen on pelkästään tiukan ammatillinen, silloin saattaa puuttua tärkeä inhimillisyys. Sellaisessa terapiassa ihmiseltä ihmiselle kohtaaminen ohenee ”steriiliksi” ja heikkenee.
Mikäli taas terapeutti on vahvan inhimillinen, saattaa se aiheuttaa terapeutille myötätuntouupumuksena tunnetun tilan. Missä menee auttajan rajat? Niitä on syytä reflektoida itsessään ja omien työnohjaajien kanssa. Onneksi monilla terapeuteilla onkin itsellään työnohjaus asiakkaan mahdollisesti herättämien omien haasteellisten tunteiden prosessointia varten.
Mikäli asiakas ja terapeutti ovat molemmat traumaselviytyjiä, on silloin terapiaistunnoissa mahdollista syntyä haavoja hoitavaa, erityisen syvää kohtaamista, myötätuntoa, lämpöä ja tunnekokemusten ymmärrystä. Sellaiset puitteet voivat luoda niin vahvan emotionaalisen turvan, että silloin on mahdollista parantua kokonaan pahoistakin traumoista.
On tietysti naiivia ajatella, että paras terapeutti pitäisi olla traumatisoitunut! Oleellista on, että terapeutti tunnistaa omat rajoituksensa! Traumatietoinen auttaja kykenee tarvittaessa ohjaamaan asiakkaansa vaikkapa EMDR, eli silmänliiketerapian osaajalle, silloin, kun hänellä ei löydy omasta pakista traumanpurkutyökaluja.”
Ukko Kärkkäinen on nähnyt monenlaisia aikakausia elämässään mielenterveyden hoidossa. Kysyinkin häneltä miten hän luonnehtisi nykyistä aikaa mitä nyt tapahtuu tunteiden kohtaamisessa ja sen tietoisuuden näkökulmasta?
”Kun kolmevitosena 90-luvun alussa puhuin miehen tunteista, traumoista ja terapian merkityksestä, sain myrskyisää ja rankkaa arvostelua. Sellaisista asioista puhuminen oli kiellettyä ja sitä pidettiin pahana ainakin silloisella asuinpaikkakunnallani. Tämä nykyinen aika on onneksi erilainen, tunteita hyväksyvämpi. Tänään voidaan kyseenalaistaa aiemmin olleita vahvoja tunteista puhumattomuuden malleja. Vuosikymmeniä sitten oli huomattavasti voimakkaampi stigma esimerkiksi mielenterveyshäiriöistä kärsivillä.
Aleksitymia, kyvyttömyys tunnistaa ja ilmaista tunteitaan, on mahdollista muuttua, kun tunneasioita nostetaan agendalle. Ihanaa on se, että varsinkin nuorissa on voimaa ja rohkeutta muuttaa kulttuuria avoimempaan ja hyväksyvämpään suuntaan. Tänä päivänä
jokaisessa koulussa olisi tärkeää olla yhtenä oppiaineena tunnetietoisuus. Uskon, että sillä olisi tulevaisuudessa ennaltaehkäisevä vaikutus näihin työuupumus ja masennusepidemioihin.
Masennus ei ole vain aivosairaus, vaan se on ennenkaikkea merkki siitä, että yhteys omaan itseen, sisäiseen minuuteen, tunteisiin, on poikki. Se kertoo myös siitä, että yhteys omaan ”heimoon” on kadonnut. Yksilökeskeisessä ajassa ihminen on pakotettu selviämään yksin.
Masennus on myös viesti siitä, että kulttuurissamme ja hyvin usein rahaan perustuvassa
arvomaailmassa, jatkuvan kasvun utopiassa ja elämän tavoissamme on jotain pahasti pielessä!
Yksi merkittävä pahoinvointia lisäävä tekijä on myös aikaamme riivaava informaatioähky. Se saa aikaan analyysiparalyysinä tunnetun ilmiön, kyvyttömyyden tehdä valintoja. Myös median fokuksen kieroutuminen hehkuttamaan vain ja ainoastaan negatiivisia uutisia, saa väistämättä aikaa toivottomuuden lisääntymistä. Itse pidän välillä hyvää tekeviä uutispaastoja. Suosittelen lämpimästi sellaisia jokaiselle. Jos tää maailma paaston aikana kaatuu johonkin suuntaan, niin kyllä naapuri tulee siitä kertomaan.”
Ukon sanojen mukaan hän ei enää nykyisin tunne juurikaan ahdistusta, vaan on saanut nauttia levollisesta elämästä jo muutaman vuoden ilman tuskatiloja ja paniikkeja. Pahin on takana. Ukosta tekee poikkeuksellisen ihmisen se, että hän lukenut ja opiskellut valtavasti psykologiaa, aluperäisheimojen viisauksia, traumanpurkua sekä täydentäviä hoitoja, jotka hän on sitten sulauttanut oman prosessoinnin kautta itseensä laajaksi tietopankiksi ja kehittänyt uudenlaisia työkaluja traumojen purkamiseen.
Kokemus puhuu. Ja tarinat. Ihminen on tarina ja me elämme toistemme tarinoista. Ukon parantaminen on nykypäivänä vaihtunut sanojen parantavaan voimaan. Hän lausui puhelimessa mykistävän tarkkakuvaisia runoja. Ne maalasivat eteeni hänen lapsuutensa kokemukset elävästi eteen. Samalla niissä tuntui olevan jokin maaginen parantava voima. Sitähän sanotaan: Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi. Ukon runot jakavat palan meidän kaikkien historiaa. Ei syyttäen, ei tuomiten, ei ketään osoitellen vaan ymmärtäen. Ja armolla omaan polkuunsa suhtautuen. Kun asiat tulevat jaetuksi tällä tavalla, ne todella parantavat voimalla!
Ukon paranemisen polku on ollut pitkä ja siksi hänellä on siltä paljon viisautta jaettavanaan. Kirjoittamisen ja rakkaudellisen perhe-elämän lisäksi hän kokee muutamien hoitojen olleen suuressa roolissa hänen eheytymisessään.
”Kävin vuosia tavanomaista keskusteluun pohjautuvaa psykoterapiaa eri terapeuteilla ja muutosta johtuen eri asuinpaikkakunnilla. Niissä en päässyt eteenpäin. Kokeilin aikoinaan myös muutamia vuosia useanlaisia kemiallisia ”kainalosauvoja” masennuslääkkeistä rauhoittaviin. Niistäkään ei jostain syystä ollut apua. Itseasiassa lääkkeiden sivuoireet kohdallani olivat tosi pahoja.
Traumanpurkuun fokustavia yksilöterapioita 1990 luvun alussa oli vähän. Olen pohtunut näin jälkeenpäin, että mikäli olisin saanut jo kolmekymmentä vuotta sitten pitkäkestoisessa, traumainformoidussa terapiassa purkaa traumojani, niin vuosikymmenten ahdistukselta olisin kyllä säästynyt! Lapsuuden kiintymyssuhdevaurionkin olisi ollut mahdollisuus korjautua paljon, paljon
aikaisemmin.
Etsin kriisiytyessäni epätoivoisesti itseapukeinoja kahlaamalla kirjastojen psykologian hyllyjä läpi ja lukemalla kirja toisensa jälkeen. Kokeilin monia erilaisia tunnetyöskentelymenetelmiä. Se, mikä auttoi minua parhaitten silloin hahmottamaan omaa tilannettani, oli 90-luvun alussa psykodraama. Työskentelin kyseisellä menetelmällä useita satoja tunteja. Sen avulla ymmärrykseni avartui näkemään selkeämmin ja
sisältäpäin oman lapsuuteni perheen sosiaalisen atomin ”traumaydinpommin rakennetta”. Sain psykodraamassa eheyttäviä kokemuksia.
Oli myös muutamia merkittäviä paranemisen ”kvanttihyppjä.” Haluan jakaa tässä muutamia erikoisia tapahtumia polultani. Sellaisista harvemmin kuulee puhuttavan. Ne ovat kuitenkin niin merkittävästi vaikuttaneet eheytymiseeni, että olisi tärkeää suunnata tutkimusta näillekin alueille. Itselleni oli jotenkin hämmentävä kokemus, kun perehdyin 2000 luvun alussa Eckhart Tollen kirjaan ”Harjoituksia läsnäolon voimasta”. Tein harjoitukset ja ihmettelin, mihin krooninen ahdistukseni yhtäkkiä hävisi? Tätä tuskatonta tilaa kesti jonkun aikaa, kunnes taas jokapäiväinen ahdistus palasi.
Toinen, voimakas ja eheyttävä kokemus, oli Marja Koiviston ohjaama, Brandon Baysin kehittämä matkaprosessi. Sen avulla pystyin mm. tunnistamaan ja kohtaamaan piilossa syvällä olleet vihantunteet synnytyksessä kuollutta kaksoisveljeäni kohtaan. Minulla ei ollut näistä vahvoista sisäisistä tunteistani ennen sitä aavistustakaan. Matkamenetelmäprosessissa vihan tunteet tulivat järkyttävän vahvoina ilmaisun piiriin! Kokemus vaikutti niin paljon, että ahdistus hävisi tyystin lähes kolmeksi kuukaudeksi.
Luonto on ollut Ukolle myös suuri parantaja. – Kun kypsennän kalaa nuotiolla, niin kiinnitän kalan pienillä tuoreilla oksista tehdyilla puutikuilla lautaan.
Kolmas, vieläkin voimakkaampi kokemus oli myös Koiviston Marjan ohjaama NPA työskentely. NPA = Non Personal Awareness (ei-henkilökohtainen tietoisuus). En ymmärrä, miten niin naiivin yksinkertainen harjoitus pystyi hävittämään ahdistukseni yli neljäksi kuukaudeksi? Menetelmän kehittäjä Joel Yong kuvaa prosessia näin: ”Löytää ja tunnistaa se asia, josta haluaa eroon tai jonka haluaa mukaan elämäänsä, hyväksyä se täysin ja päästää siitä sen jälkeen irti, tai laskea se sisälle elämäänsä. Kun oma tapa suhtautua asioihin muuttuu, myös asiat muuttuvat.”
Joel kuvailee NPA:ta välineeksi, jonka avulla voi muuttaa omaa näkökulmaansa ja tietoisuuttaan siitä, että asiat, joihin ihminen on itsensä samaistanut, eivät olekaan henkilökohtaisia. Siinä metodissa on vastaavuuksia Tollen ajatteluun.
Elämäni vahvin ja pysyvästi muuttanut kokemukseni oli vielä merkillisempi. Ennen tätä neljättä kokemusta minua ”riivasivat” vuodesta toiseen usein tuskatilat. Jokin ulkoinen tekijä, esim. taloudelliset huolet, aktivoivat alitajunnastani syvän perusturvattomuuden ja traumamuistoja. Paha olo oli vuosikymmenten aikana kroonistunut ja kauhutilat eskaloituivat usein aivan järkyttäviin paniikkikohtauksiin.
Tämän vahvimman eheytymiskokemuksen jälkeen ei minua ole enää ahdistanut. Olen saanut kokea, miltä tuntuu elää vailla sitä kaiken musertavaa ahdistusta. Joskus, enää kyllä tosi harvoin, saattaa jokin vanha negatiivinen tunne herätä, mutta se häipyy lähes samantien. Tunne ei jää enää ”päälle” jumittamaan viikko tai kuukausikaupalla, kuten aiemmin!
Avainta muutokseen voisi vaikka kutsua nimellä ”kollektiivinen energiahoito.” Minulle välitti eripuolilla Suomea asuvat ihmiset ”parantavaa energiaa” yhtäaikaa kolmena iltana 15-30 minuutin ajan. Se sai aikaan merkillisen, kokonaisvaltaisen kokemuksen.
Kolmantena ”kollektiivisen energiahoidon” iltana palauduin yhtäkkiä varhaislapsuuteeni. Olin kotimme lattialla ryömivä pieni lapsi. Palasin siinä traumakokemukseen. Näin pelottavan, vihasta mustan äidin seisovan jättiläisen kokoisena vierelläni. Siinä samassa lähdin kasvamaan ja kohosin äitini ohitse ja kotimme katon lävitse. Katsoin alaspäin ja maapallo pieni. Kasvoi linnunratoihin asti. Siellä levitin käteni ja sain avaruudesta valtavan voimalatauksen! Sen jälkeen palauduin takaisin ryömiväksi lapseksi. Äiti oli saanut värit, laskeutunut lattialle ja oli kanssani lempeän rakastava hymy kasvoillaan.
Fyysisesti siinä prosessissa kehoni taipui merkilliseen asentoon… päälaki ja jalkapohjat olivat sängyllä ja muu keho, kuin kaarisilta. Tottapuhuen en oikein vieläkään ymmärrä, mitä siinä tapahtui ja miten sellainen on ylipäätään mahdollista? Jokatapauksessa muutos oli niin suuri, että siihen kokonaan jäivät elämänlaatua merkittävästi heikentäneet, toistuvat paniikkikohtaukset. Lähes elämän pituiset, toistuvat kauhukohtaukset olivat oikeasti aiemmin sietämättömiä kestää!
Ihmisen eheytymismatkan moninaisuutta on kuvannut Ken Wilber. Hänen mukaansa kärsivä tarvitsee eheytymismatkalla erilaisia terapioita ja tulokulmia. Jossain vaiheessa tavallinen keskusteluterapia on hyvä, toimiva ja auttaa. Mikäli ihminen on masennuksessaan itsemurhavaarassa, on syytä ensin vakauttaa tilanne esim. jollain lääkityksellä, jotta terapialle voitaisiin luoda edellytyksiä. Pelkästään lääkkeiden varaan jääminen ilman terapiaa on arveluttavaa hoitoa. Traumaattisten kokemusten purkaminen luotettavan ja osaavan auttajan kanssa luo edellytykset ihmisen eheytymiselle.
Kun astutaan lähemmäksi trauman ydintä, erityisesti, jos tapahtumat ovat sattuneet varhaisuudessa, eivät sanat useinkaan enää riitä kertomaan, vaan silloin on syytä ottaa käyttöön traumaterapeuttiset menetelmät. Myös taide- ja keholliset terapiat mahdollistavat paljon. Kun niillä on tyhjennetty negatiivisten kokemusten ”kellaria”, on jossain vaiheessa aika siirtyä transpersoonalliselle, normaalin persoonallisuuden ylittävälle tasolle. Silloin astuvat esiin vaikkapa valtaustilatyöskentelyt, energiahoidot
ja energiapsykologiset menetelmät.
Olen pohtinut, että kannattaisikohan näitä viimeksi mainittuja, esim. energiahoitoja, kokeilla jo heti alkuun. Myönteisen muutoksen aikaansaava tekijä saattaa piillä siellä, missä emme sen arvaakaan olevan. Täydentäviä hoitoja antavien on syytä olla oman alansa kokeneita, eettisiä osaajia, eikä mitään muutaman viikonlopun käyneitä harrastelijoita! Jos ihmisellä avautuu vaikka hyväksikäytöstä johtuva trauma, on kysymys niin vakavasta asiasta, että silloin tarvitaan terapeutilta todellista ammattitaitoa ja osaamista.
Valtaustilatyöskentelyn, josta on saatu apua mm. nuorten mielenterveyshäiriöissä, toivoisin laajenevan. Valitettavasti se on vielä tällä hetkellä nykyisen materialistisen valtavirtapsykiatrian paradigman ulkopuolella. Tutkimusta tarvittaisiin kipeästi lisää kyseisestä menetelmästä. Energiahoitojen vaikuttavuudesta on saatu jo vahvaa tieteellistä näyttöä. Suomessa Johanna Blomqvist on kirjoittanut kyseisestä aiheesta tärkeän kirjan ”Kvanttifysiikasta energiahoitoihin; fyysikon matka mieleen ja paranemiseen”. Suomessa mm. henkisen kasvun ohjaaja Mili Kaikkonen on korostanut täydentävien hoitojen laadunvarmistuksen ja eettisyyden merkitystä.”
Ukko on isoisä jonka tämä maailma tarvitsee. Hän on laittanut stopin omien traumojensa jatkumolle parhaan kykynsä mukaan kohtaamalla niitä yksi kerrallaan. Hän on joutunut käymään pitkän tien omien traumojensa kanssa. Ja niin tehdessään on halunnut katkaista sukupolvelta toiselle muuten niin helposti siirtyviä negatiivisia kasvatusmalleja.
”Soitin aikoinaan Mannerheimin lastensuojeluliittoon ja kysyin, olisiko teillä mitään kurssia vanhemmille? Minulla on niin huonot eväät omilta vahemmiltani, että tarvitsisin apua. Siellä oli alkamassa ohjaavan kasvatuksen ryhmänvetäjäkoulutus. Siihen he ottivat minut ja vaimoni. Kävimme siellä 12 kertaa. Se on meidän vastuullamme, että puramme lapsena oppimamme haitalliset mallit ja pyrimme ottamaan käyttöömme uusia, paremmin toimivia, rakkauden ja myötätunnon marinoimia vuorovaikutustapoja.”
Ukko otti kirjaimellisesti vastuun menneisyyden kokemuksistaan hakemalla apua. Hän tunnistaa itsessäänkin kuitenkin sitä vastustavan voiman, mutta rakkaus on ollut suurempi.
”Minulla on ollut myös syvää häpeän tunnetta rikkinäisyydestäni ja erityisherkkyydestäni. Olen kuitenkin halunnut tehdä kaikkeni lasteni eteen. Halu siihen on ollut suurempi kuin häpeä. Välillä, kun ei ole mennyt hyvin, niin tilanteen hyväksyminen on ollut ainoa väylä muuttaa se.”
Ihmisten pahoinvointi on lisääntynyt näkyvämmin viime aikoina. Mielenterveyspalveluissa on pitkiä jonoja ja hoitoa on vaikea saada. Varsinkin nuorten mielenterveysongelmien kohdalla koetaan usein voimattomuutta ja nuoret voivat jäädä tilanteessaan todella yksin. Hänellä on viisaita ajatuksia muille jaettavaksi myös siitä miten voisimme auttaa nuoria pahoinvoinnin ja mielenterveysongelmien kierteessä parhaiten.
”Nuoria oma vanhempi voi parhaitten auttaa siten, että pyytää ensin itselle apua, jos sitä tarvitsee. Kun ihminen on läsnä omassa elämässään, niin tästä tietoisuudesta alkaa levitä paljon hyvää myös läheisille. Tärkeintä, mitä voi seuraavalla polvelle voi vanhempana antaa, on se, että käsittelee omat lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden traumansa. Silloin ei siirrä omia ongelmia seuraavan polven kannettavaksi!
Mitä nuorempana tulee ymmärrystä vaikkapa traumojen vaikutuksista, avun saannin mahdollisuudesta, niin silloin vaikeat kokemukset, kaltoinkohtelut eivät lukkiuta kasvavaa nuorta mielenvankilaan.
Hyviä merkkejä on havaittavissa, sillä uusi yhteisöllisyys on tulossa. Tarvitaan lämpimiä verkostoja, ”intiaanipiirejä”, yhteisessä hyväksyvässä hetkessä yksilöllisten kokemusten turvallisia jakamisen ”leirinuotioita”. Tarvitaan pysähtymista, kuuntelua, läsnäoloa ja rakkautta. Olen saanut istua yhdessä itseään ja elämäänsä etsivien ja jo löytäneiden nuorten kanssa. Ne kohtaamiset ovat syvästi koskettaneet minua. Se rehellisyys, millä nuoret puhuvat elämästään, on parantavaa heille itselleen ja myös jokaiselle ”heimopiirissä” istuvalle. Ennenkaikkea tarvitaan pysähtymistä.”
Ukko on toiveikas kaikista huonoista uutisista huolimatta ja tuntee oman kasvun matkansa sisältäneen monia lahjoja joista nyt ammentaa tätä viisautta muillekin.
”En voinut kuvitella, miten suuria lahjoja olikaan kätkettynä kriiseihini. Vasta kolmannen loppuunpalamisen jälkeen olen oppinut hyväksymään elämän sellaisena, kuin se on. Maailmankuvani muuttui avarammaksi ja negatiivisuuden kierre katkesi! Meillä on paljon toivoa. Ei tämä maailma ole niin paha ja tuhoon tuomittu, mitä annetaan liian usein uutisten välityksellä ymmärtää. On tärkeää etsiä uutisia selviytymisestä, ilosta ja toivosta.
Olen jo vuosikymmenen ajan tehnyt kiitollisuusmeditaatioa. Aloita päiväni kiitoksella. Kävelen luonnossa toistaen mielessäni joka askeleella… kii… tos… kii… tos… kii… tos… Välillä kiitän, lenkin pituudesta riippuen, satojakin kertoja päivässä. Sellainen tuntuu hyvältä. Kiittäessä ei pyöritä ajatuksissaan mitään negatiivista ja se, mihin keskittyy, lisääntyy. On tosi siistiä, kun huomaan kiitollisuuden lisääntyneen vuosi vuodelta.
Onnellisuus ja ilo ovat läsnä. Ja kaikista merkittävintä on Rakkaus.
Meidän kaikkien onneksemme uusi, postmaterialistisen tieteen paradigma on leviämässä. Niiden tutkijoiden määrä kasvaa, jotka ovat oivaltaneet, että tämä materialismin läpitunkema aika oli vain yksi vaihe ihmiskunnan kehityksessä. Koko tämän ihanan planeetamme selviytymisen kannalta on oleellista, että yhä useammat heräävät uuteen, myötätunnon, rauhan ja rakkauden tietoisuuteen.”
Lue myös artikkelini:
Tommy Hellsten: ”Ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.”
Kosken-mökillä aika pysähtyy
Kuka turvaa sisäistä lasta?
Traumaperäinen stressihäiriö
Isäni perhesurman yritys avasi ovet helvettiin ja minun piti sulkea ne
Kuinka parannetaan rakkaudettomuus itsessä?
Traumatisoitunut hakee tasapainoa ääripäiden kautta
Katsoin uusinnan Ukko Kärkkäisen ohjelmasta ja hänen tarinansa. Kovasti kolahti, olen myös samaa ikäluokkaa. Ja niin paljon yhtymäkohtaa, voi kun nykyaika tietäisi sodan pahuuden!