Oman elämäni suurin yksittäinen levottomuuden aiheuttaja. Jopa siinä määrin, että nykyhetkeen ymmärrän miksi elämäni on monilta osin ollut kuin näytelmä missä on ollut loputon määrä toinen toistaan kaoottisempia tapahtumia. 

Mikä sitten lopulta selittää tuon. Sisäinen turvattomuus. 

Kun ihminen kokee turvattomuutta, hän alkaa kuin vaiston varaisesti paikata tuota jollakin. Mitä vahvempi turvattomuus, sitä vahvemmat keinot paikkaukseen tarvitaan. 

Päihteet. Työ. Liikunta. Ruoka. Seksi. Ihmissuhteet. Raha. Materia. Tieto. Uskonto. Opettaminen. Onhan näitä. Paikkausaineita.

Kaikissa yksi yhdistävä tekijä. Hetken helpotus. Pikavoitto. Näennäinen ratkaisu. 

Kunnes jotakin tapahtuu ja ihminen havahtuu pelon tunteeseen taas kerran. Yrittäen paikata hieman lisää. Lisää päihdettä. Enemmän työtä. Uusi harrastus. Uusi ihmissuhde. Uusi takertuminen.

Lopulta se missä ihminen löytää tuon kaikenlaisen oirehdinnan alkusyyn, tapahtuu silloin kun jokin noista paikkausaineista tai yksi kerrallaan kaikki otetaan pois tai muutoin menettää tehonsa. Tuolloin kun ihminen lopulta joutuu vastakkain sen perustavaa laatua olevan kysymyksen kanssa. Miksi pelkään elämää ja mistä löytyisi riittävä turva elää sitä? Takertumatta. Suorittamatta tai muutoin pakenematta. 

Jokainen varmasti löytää tuon, jos on halukas kohtaamaan omat demoninsa. 

Ensimmäinen este ylitettäväksi tuossa on uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen. Niin paljon, että uskaltaa myöntää pelkäävänsä. Tuon jälkeen kun prosessi alkaa ruokkia itse itseään (sikäli kun en palaa takaisin itseni pakenemiseen) ja ennemmin tai myöhemmin, saa todeta sen että rintakehässä aiemmin ollut aukko, musta möykky on eheytynyt. Levottomuus on poissa. 

Se tärkein juttu kaikessa, juuri nyt, kiteytyy seuraavaan valintaan. Kohtaanko, vai pakenenko itseäni. Vankila vaiko vapaus.