Täällä taas näppäimistö sauhuten. Lapset on saatu nukkumaan ja mitä minä teen hiljaisessa talossa? …Hiljaisessa koiran kuorsausta lukuunottamatta…. Minä kirjoitan. Tänään on ollut uuvuttava päivä. Elän tällä hetkellä uuvuttavaa aikaa koska moni asia aiheuttaa yhtä aikaa stressiä. Lapsen iltahepulit ja nukuttaminen kiristeli niin, että havahdin miettimään omaa tilaani. Olenko kaikesta tämän ajan haastavuudesta huolimatta huolehtinut omasta hyvinvoinnistani tarpeeksi? En, koska en muuten olisi hermostuksissani.

Kerroin lapselleni, ettei se ole hänen vikansa, että äiti on väsynyt. Lapsikin oli väsynyt koska nukahti parissa minuutissa. Minun tehtäväni on huolehtia hänelle riittävästi unta mutta aikuisena ihmisenä olen itse vastuussa siitä jos ylikuormitan itseäni. Tokikaan nykyisille olosuhteilleni en itse voi täysin mitään, mutta on minun käsissäni hoidanko ja lataanko itseäni olosuhteista huolimatta.

Illalla tajusin, etten ole tehnyt tänään mitään itseäni lataavaa, mitään mikä antaisi minulle voimia. Kun otin läppärin syliini ja ajattelin tehdä vähän töitä niin huomasin, että kirjoittaminen alkoi antaa voimia. On haastavaa löytää arjen keskeltä aikaa työlle kun tekemistä on niin paljon mutta kirjoittamisen ääreen on aina yhtä ihana pysähtyä. Tekisin sitä mieluusti paljon enemmän mihin on nyt siunantunut aikaa viime aikoina.

Minulla on ollut paljon ideoita joita olen kirjoittanut paperille ja kalenteriini ylös, mutta päivisin on välillä vaikeaa löytää aikaa kirjoittamiselle. Se vaatii keskeyttämätöntä aikaa jotta ajatus saa virrata vapaana. Saatan saada tunnin sieltä vartin täältä mutta se ei riitä. Kirjoitustyö on pitkäjänteistä, kuin hautomo. Tekstien täytyy antaa kypsyä rauhassa oman aikansa. Niitä ei voi pakottaa ja kun aika on, niiden tulisi voida syntyä. Arjessa lapsen kanssa se ei aina ole mahdollista. Siksi minun on pitänyt hyväksyä tilanne ja antaa joidenkin tekstien mennä ohi. Jos jäisin niihin roikkumaan tai koittaisin pakottaa niille aikaa, se aiheuttaisi kohtuutonta stressiä. Ja stressi ei ainakaan auta kirjoittamisessa ja luovassa työssä. Parempi siis elää virrassa.

Kirjoittaminen vaatii keskeytyksetöntä aikaa, mutta tarvitsemme keskeytyksetöntä rauhaa muutenkin enemmän kuin nyky-yhteiskunnassa on juuri saatavilla. Lapsiperhearki sisältää myös aivan loputtoman määrän ärsykkeitä. Huomaan, että ärsykkeiden tulva on minulle uuvuttavaa. Tähän aletaan herätä ehkä käytännön tasolla laajemminkin, esim. melun ja teknologian suhteen, mutta on silti eri asia muuttaa konkretiaa ja tottumuksensa kuin ajatella tekevänsä niin. Tai eri asia valita elämäntyylinsä kuin idealisoida tekevänsä niin. Millä tavalla rauha on aidosti mahdollista arjessa?

Minulle yksi tapa kokea rauhaa on kirjoittaa. Joskus järjestän kirjoittamiselle aikaa päivän tai kaksi. Viime viikkoina en ole tehnyt niin. Siihen on omat syynsä, mutta olisin voinut tehdä niin. Yksi syy on priorisointi. En osaa priorisoida kirjoittamistani tarpeeksi korkealle.  Huomaan edelleen minussa ajatuksen, ettei kirjoittaminen voi mennä tiettyjen asioiden edelle. Arki on tärkeämpää, tietyt elämän realiteetit ovat tärkeämpiä. En ole saanut kunnolla sitä ristiriitaa selätettyä, että kirjoittaminen ei ole enää pelkkää pöytälaatikkoon raapustelevaa haihattelua. Vaan se on minun työni.

Tiukassa ovat uskomukseni siitä mitä työ on. Ja varsinkin kun  kirjoittaminen on minulle myös kuin lomaa. Kasvoin ympäristössä jossa en nähnyt taiteellisuudelle mallia, se oli pöytälaatikossa, koska oikeat työt olivat etusijalla. Ja työn piti tuntua työltä.  Työhön ei silloin liittynyt ajatus kivasta tekemisestä. Se on pitänyt opetella liittämään siihen vasta nyt. Onneksi maailma muuttuu ja työ ei ole enää kuten ennen. Uskomukset omassa päässänikin kyllä muuttuvat pikkuhiljaa laahaten perässä. Hitaasti mutta varmasti.

Kirjoittaminen on ollut minulle aina tapa hahmottaa maailmaa ja vasta nykyään ymmärrän antaa sellaista arvoa kirjoitettujen sanojen vaikuttavuudelle mikä niille kuuluu. Kirjoitan koska se antaa minulle itselle niin paljon. Miksi se antaa virtaa, en ehkä täysin sitä ymmärrä mutta se on minun tapani palautua. Kirjoitan koska huomaan sen aiheuttavan vastakaikua maailmassa. Yhteys on myös ravitsevaa. Toiset kirjoitukset voisivat olla kuin veteen heitetty kivi joka piirtää loputtomalle laajuudelle renkaita. En koskaan saa tietää mitä vaikutuksia niillä on mutta ihmisten palautteista päätellen voin saada siitä aavistuksia. Kirjoittaminen on minun tapani ladata itseäni maailman hälyssä ja luoda samalla merkitystä maailmaan. Opettelen sallimaan sen antaman keveyden arjen haasteiden ristipaineessa.

Mikä on sinun tapasi luoda merkityksellisyyden tuntua omaan elämääsi? Millainen tekeminen sinua lataa? Annatko sille riittävästi aikaa vai pidätkö sitä toissijaisena  muiden ”tärkeämpien” asioiden rinnalla? Voisitko kuvitella, että jostain niin mukavasta tulisi työ? Olisiko se mahdollista?