Voimattomuus saati antautuminen, ovat ihmiselle käsitteenä sellaisia jotka herkästi mielletään kovin negatiivisiksi. Todellisuudessa nuo kuitenkin pitävät sisällään avaimen vapauteen. Kahleista, jotka moni meistä huomaamatta rakentaa itselleen.

Ihminen kuvittelee monesti oman osuutensa asioissa lähes kohtuuttoman suureksi. Tuohon on varsin helppo selitys. Mitä enemmän sisimmässäni on kohtaamatonta, saati tiedostamatonta pelkoa, sitä vähemmän uskallan aidosti luottaa elämään ja sitä enemmän taistelen hoitaakseni hetkittäin kohtuuttomaksi määrittelemäni oman osuuteni asioissa. Mitä enemmän pelkään, sitä kovemmin taistelen. Pahimmillaan vain uupuakseni huomaamaan voimattomuuteni asioissa.

Ihminen pelkää eniten sitä, ettei saavuta jotakin, minkä kuvittelee tuovan onnen. Toisaalta saavuttaessaan sen, ihminen pelon vallassa takertuu tuohon, alkaen taistella sitä vastaan ettei menettäisi onneaan. Yhtäjaksoista piinaavaa taistelua. Kontrollia, joka lopulta varmasti osoittautuu mahdottomaksi. Ihminen joko uupuu tai elämä ottaa pois tuon asian, vain osoittaakseen hallitsemattomuutensa.

Omalla kohdalla koettu ja koeteltu asia. Asia, jonka ymmärtäminen vei tällaiselta luupäältä vuosikymmeniä. Yhä vieläkin tasaisin väliajoin nostaen päätään.

’Mutta kun minä haluan!!’. Siinä varma tie armottomaan taisteluun elämää vastaan.

Hassuinta kaikessa se, et pahimmillaan en edes tiennyt, mitä tavoittelin tai halusin, mutta mitä epätodennäköisemmältä onnistuminen asioissa näytti, sitä kovemmin yritin.

Voimattomuus elämää kohtaan on omalla kohdallani taistelusta luopumista. Antautumista siihen ymmärrykseen, et mistä ihmeestä minä poloinen voisin tietää sen, mitä elämässäni tulee tapahtua, oppiakseni. Ollakseni onnellinen. Silti yhä sitkeästi hetkittäin palaan yrittämään käsikirjoittaa elämääni. Selitellen ja tarinoiden itselleni siitä, kuinka tuon ja tämän asian näin tai noin hoitamalla saavutan jotakin mikä tuo lopulta onnen elämääni.

Aina vääjäämättä palaten silti saman perustotuuden äärelle. Yhä edelleen etsin rakkautta. Kokemusta siitä, että olisi rakastettu. Kannettu. Saisin huoletta heittäytyä jonkin varaan, luottaen että tuo jokin kannattelee.

Kun on polvenkorkuisena oppinut repimään itse itseään, omista saappaanvarsista, kuvitellen sen olevan se yksi ja ainoa keino pärjätä elämässä, tuo voimattomuuden ja antautumisen kokeminen edellyttää käsittämättömän tuskan. Tuskan, jonka kohtaamisen kautta löytää vapauden.

Silti, kertaus näyttää olevan opintojen äiti tässäkin. Kun elämä soljuu tasaisen rauhassa, kuin huomaamattaan palaa vanhaan, itselle haitalliseen toimintamalliin, itse itseä saappaanvarsista riuhtoen. Onneksi nykyään, kiitos toistojen, ei enää tarvi vuosia toistaa tuota samaa järjettömyyttä. Eikä onneksi enää tuon helpottavan tuskan tarvitse olla megalomaaninen, havahtuakseen omaan mielenvikaisuuteensa.

Ei siis ihme että Eistain aikanaan kuvasi miekenvikaisuutta kovin osuvalla tavoin:

”Mielenvikaisuus on samojen asioiden toistamista, eri lopputulosta odottaen.”