Sain tietää, että Kela on myöntänyt minulle jatkoa psykoterapiaan ja psykofyysiseen fysioterapiaan vuodeksi eteenpäin. Minulle myönnettiin myös kuntoutustukea vuodeksi eteenpäin. Oloni on todella helpottunut ja huojentunut, sillä pelkäsin tänäkin vuonna pahinta. 

Täydellisen katastrofin siemenet oli jo kylvetty mieleeni, sillä minut juuri uloskirjoitettiin psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuollon asiakkaaksi. Minulla oli hoitoni päättymisen tiimoilta juuri toinen kahdesta lopputapaamisesta omahoitajani kanssa. Nyt odottelen psykiatrian poliklinikalta enää loppulausuntoa, joka käytännössä määrittää jatkohoitoni perusterveydenhuollossa.

Pelkäsin, että erikoissairaanhoidon tapaan Kelakin luovuttaisi suhteeni, eikä myöntäisi vaativiin lääkinnällisiin kuntoutuksiini enää jatkoa. Olisin siinä tapauksessa jäänyt psykiatrisen hoitoni osalta käytännössä tyhjän päälle ilman mitään todellista mahdollisuutta selvitä vaikeatasoisten psyykkisten haasteideni kanssa. Tämä pelkoni ei ollut lainkaan tuulesta temmattu, sillä olen kuullut Kelasta tulleen viime aikoina kielteisiäkin kuntoutuspäätöksiä.

Itsekin sain aikanaan Kelalta kielteisen päätöksen hoitotukihakemukseeni, jonka turvin minun olisi ollut mahdollista jatkaa psyykkisen vointini kannalta hyvin tarpeellista psykoterapiaa. Hakemukseni kuitenkin hylättiin silloisen psykiatrini ja psykoterapeuttinikin mielestä täysin käsittämättömin perustein. Ajauduin tämän päätöksen seurauksena käytännössä vuosikausiksi akuuttipsykiatriseen hoito- ja sairaalakierteeseen. Tämä kaikki tuli lopulta niin itselleni kuin myös yhteiskunnalle paljon hakemaani hoitotukea kalliimmaksi. 

Hyviin uutisiin ja hyvään yleisesti voikin olla hyvin vaikeaa luottaa erityisesti silloin, kun on kohdannut elämässään paljon erilaisia haasteita ja menetyksiä. Hyvä ja hyvän vastaanottaminen voi olla vaikeaa ja pelottavaakin mielelle, joka on kohdannut monia vastoinkäymisiä ja särkynyt elämän ristipaineessa. 

Itseni on ollut jo pitkään hyvin vaikeaa ottaa käytännön tasolla vastaan hyvää ja siten myös suhtautua saamiini hyviin uutisiin. Ne kun pitävät sisällään aina myös tietyn menetyksen uhan ja mahdollisuuden. Jos uskallan iloita tai tuntea kiitollisuutta saamastani hyvästä, tunnustan samalla sen tärkeyden itselleni tunnetasolla. Näin tulen myös tuskallisen tietoiseksi siitä, että voin menettää hyvän silmänräpäyksessä huolimatta siitä, että se olisi itselleni jopa elintärkeää. 

Kiitollisuus ja kyky vastaanottaa hyvää voi olla siis paradoksaalisesti hyvin pelottavaa ja myös eräänlainen luottamusharjoitus suhteessa elämään. Se, että nyt kirjoitan saaneeni hyviä uutisia liittyen kuntoutuksiini, on jo minulle suurta altistusta ja pelkojeni voittamista. Se altistaa minut tuntemaan ja ymmärtämään, kuinka paljon tarvitsen terapioitani huolimatta siitä, ettei niitä minulle tulevaisuudessa enää välttämättä myönnettäisi. 

Kelan järjestämät ja myöntämät ja kuntoutusterapiat näyttävät lisäksi olevan nykyään ainoa käytännön tasolla toimiva julkinen mielenterveyshoitopalvelu. Jos niistäkin tullaan tulevaisuudessa leikkaamaan tai koko kuntoutusterapiajärjestelmä päädytään säästösyistä romuttamaan, etenkin pidempiaikaisista ja vaikeatasoisista mielenterveyden haasteista kärsiville ihmisille ei jäisi jäljelle käytännössä enää minkäänlaisia toimivia maksuttomia mielenterveyspalveluja. Tällainen tulevaisuudennäkymä ja uhkakuva pelottaa ja hirvittääkin itseäni. Pelkään tätä lohdutonta skenaariota niin itseni kuin myös monen muun sellaisen ihmisen puolesta, jotka tälläkin hetkellä toden teolla kamppailevat selvitäkseen jotenkin psykiatrisessa hoitojärjestelmässä.

Hyvistä uutisista kirjoittaminen altistaa minut myös eräänlaisen itselleni hyvin ominaisen maagisen ajattelun kautta epäonnelle ja uusille menetyksille. Monissa tarinoissa ja kertomuksissa maa pettääkin jalkojen alta juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Juuri silloin, kun uskaltaa huokaista helpotuksesta, kaikki ympäriltä sortuu. Tästä monet suomalaiset sananlaskut, kuten ”Itku pitkästä ilosta” ja ”Kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” kertovat omaa ahdistusta ruokkivaa kieltään.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta kirjoitan nyt saamistani hyvistä uutisista liittyen terapioideni jatkoon. Tiedostan, että altistan sillä mahdollisesti itseni jollain maagisella tavalla erilaisille menetyksille ja huonoille uutisille. Elämää on kuitenkin hyvin raskasta elää ainoastaan peloista ja uhkakuvista käsin. Psykoterapiassanikin yksi keskeinen yhteisen työskentelymme kohde ja tavoite on jo pitkään ollut hyvän ”sietäminen” eli kyky vastaanottaa hyvää, niin oudolta ja paradoksaaliselta kuin tämä saattaakin kuulostaa.

Hyvän ja hyvien uutisten vastaanottaminen voi siis olla käytännössä hyvin haastavaa ja pelottavaakin. Näin on usein myös jos ihminen jostain syystä kokee pohjimmiltaan, ettei hän ansaitse mitään hyvää osakseen. Jos oma sisäinen narratiivi kertoo lähinnä siitä, miten kaikki elämässä on pohjimmiltaan uhkaavaa, pelottavaa tai itselle vihamielistä, hyvät uutiset voivat muuttua omassa mielessä helposti eräänlaiseksi Troijan hevoseksi. Mielen yliaktiivinen uhkatutka viestittää tällöin, että kaikessa hyvässäkin on aina jokin koira haudattuna ja että kaikki hyvä tulee aina kostautumaan tavalla tai toisella.

Yritän kuitenkin tänä päivänä uskoa ja luottaa hyvään parhaani mukaan, vaikka se tuntuisikin sisäisessä kokemusmaailmassani vielä hyvin hauraalta ja helposti särkyvältä. Yritän luottaa siihen, että minua kannetaan ja kannatellaan monista menneisyyden putoamisistani huolimatta. Emme kai yleisesti voikaan ihmisinä paljoa muuta, kuin yrittää kaikesta huolimatta jaksaa uskoa ja luottaa siihen, että kaikki tulee lopulta järjestymään tavalla tai toisella.

Olen saanut menneisyydessäni monista hoitoon liittyvistä epäkohdista ja jopa kaltoinkohtelusta huolimatta kuitenkin sellaista apua ja tukea, jonka ansiosta tänä päivänä yhä elän ja hengitän. Tiedän, että monet ihmiset eivät ole yhtä onnekkaita vaan putoavat toistuvasti kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi. Hyvin paljon on siis nyky-yhteiskunnassamme ja myös psykiatrisessa hoitokulttuurissamme pielessä, sillä se se tuntuu aivan liian usein jättävän etenkin vaikeista ja pitkäaikaisista mielenterveyden haasteista kärsivän ihmisen pitkälti oman onnensa nojaan. 

Usein tämä onni ei kanna kovinkaan pitkälle, sillä me kaikki tarvitsemme ihmisinä toinen toistemme sekä ajoittain myös yhteiskunnan ja terveydenhuollon apua ja tukea. Tämä avun ja tuen tarve korostuu silloin, kun omat voimamme ovat lopussa ja kun sairastumme. Yhä useammilta psykiatrisilta potilailta kuitenkin nykyään evätään pääsy sellaiseen hoitoon, joka olisi heidän selviytymisensä kannalta aivan välttämätöntä. Psykiatrista ja psykologista apua ja tukea on erinäisten leikkausten ja resurssienpuutteen vuoksi saatavilla yhä harvemmille ja usein vain siinä tapauksessa, että siitä pystyy itse maksamaan.

Itsekin olen ajankohtaisesti siirtämässä oman hoitoni yksityiselle puolelle löydettyäni sieltä itselleni pitkän etsinnän jälkeen viimein hoitavan psykiatrin. Tiedän, että monella vaikeista ja pitkäaikaisista mielenterveyden haasteista kärsivällä ihmisellä ei ole tähän taloudellista mahdollisuutta. Itsellenikin yksityiselle puolelle siirtyminen on mahdollista käytännössä vain läheisteni taloudellisen tuen turvin.

Yritetään siis pitää toisistamme välittäminen ja inhimillisyys mielessämme tänään ja myös tulevaisuudessa huolimatta jatkuvista huonoista ja masentavistakin uutisista liittyen erilaisiin poliittisiin päätöksiin ja leikkauksiin. Vaikka yhteiskunnalliset arvot ympärillämme jatkuvasti koventuisivat, meidän ei kuitenkaan tarvitse ihmisinä koventua.

Voimme yhä olla vähäosaisten ja apua tarvitsevien ihmisten puolella, mutta tietysti vain oman jaksamisemme ja voimavarojemme sallimissa rajoissa. Voimme kieltäytyä luovuttamasta ja toivoa kaikesta huolimatta parempaa huomista. Sen luomiseen tarvitsemme kuitenkin toisiamme sekä myös nykyistä paljon inhimillisempää poliittista päätöksentekoa. 

Kukaan meistä ei nimittäin selviydy tästä elämästä yksin. Lisäksi yhteiskuntamme toimivuus ja sivistyneisyyden taso mitataan lopulta käytännössä sillä, miten se kohtaa ja kohtelee kaikista heikoimmassa asemassa olevia kansalaisiaan. Etenkin vaikeista ja pitkäaikaisista mielenterveyden haasteista kärsivät ihmiset ovat yksi tällainen ihmisryhmä. Myös heille kuuluu oikeus mielenterveyteen, joka tarkoittaa käytännössä asianmukaisia ja riittäviä mielenterveyspalveluja nyt ja tulevaisuudessa. 

Olen siis tällä hetkellä iloinen ja kiitollinenkin Kelan minulle myöntämästä jatkosta kuntoutuksiini. Samalla tunnen syvää surua ja myötätuntoa kaikkia niitä psykiatrisia potilaita kohtaan, jotka käännytetään tänä päivänä yhä uudestaan pois avun ja tuen piiristä. En osaa lohduttaa heitä oikein muuten kuin muistuttamalla, että aivan jokainen meistä on kaikesta huolimatta avun ja pelastamisen arvoinen. Jokaiselle meistä kuuluu vankkumaton ihmisarvo ja me olemme ihmisinä aivan yhtä arvokkaita riippumatta siitä, kuinka me tulemme yhteiskunnan tai sen tarjoamien palvelujen osalta kohdatuiksi tai ohitetuiksi.

Aivan jokaisella meistä on väliä. Oikeasti.

Lue myös kirjoitukseni: