Kirjoitin runon liittyen nykyiseen psykoterapiaani, jonka jaan tämän kirjoitukseni päätteeksi. Ehkä se löytää henkilökohtaisuudestaan huolimatta jotain samaistumispintaa myös muissa ihmisissä, jotka käyvät tai ovat käyneet joskus terapiassa. Aihe on joka tapauksessa tällä hetkellä itselleni hyvin ajankohtainen, sillä sekä psykoterapiani että psykofyysinen fysioterapiani ovat joka syksy katkolla rahoituksensa puolesta. Niitä varten pitää laatia Kelaan aina vuosittain jatkohakemus, johon kuuluu lääkärini sekä terapeuttieni lausuntojen ja palautteiden lisäksi myös oma terapiahakemukseni. Minun on perusteltava Kelalle vuosittain, miksi tarvitsen yhä vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta ja miten olen siitä tähän mennessä hyötynyt.

Näin itselläni on aina vuosittain myös pakollinen peiliin katsomisen paikka liittyen itseeni ja elämääni. Minun pitää miettiä, mitä olen kuluneen vuoden aikana saavuttanut ja missä asioissa olen edistynyt. Usein tämä pohdinta aiheuttaa itsessäni pääasiassa riittämättömyyden ja syyllisyydenkin tunteita. Ajattelen, että taas on yksi vuosi kulunut, enkä ole saanut aikaiseksi paljoakaan. Olen pysynyt hengissä, mutta edistymiseni terapiassa on ollut parhaimmillaankin hyvin hidasta ja vähittäistä. Takapakeiltakaan ei ole tänä vuonna vältytty.

Vertaan näissä arviointiprosesseissa itseäni luonnollisesti myös toisiin ihmisiin, jotka kärsivät itseni tapaan erilaisista mielenterveyden haasteista, mutta suoriutuvat kuitenkin terapioistaan paljon itseäni nopeammin. Kelan myöntämä pitkä kuntoutuspsykoterapia voidaan esimerkiksi myöntää maksimissaan kolmeksi vuodeksi. Monille ihmisille tämä aika riittää mainiosti kuntoutumiseen ja myös normaaliin elämään palaamiseen. Itse taas olen käynyt nykyisessä psykoterapiassani kohta kuuden vuoden ajan ja kaikki on kuntoutumisen ja normaaliin elämään palaamisen osalta vielä hyvin kesken. En edes tiedä, onko elämäni ikinä ollut normaalia. Olen nimittäin oikeastaan aina kamppaillut erilaisten psyykkisten oireiden ja myös jaksamishaasteiden kanssa.

Ensimmäinen psykoterapiani kesti aikanaan yhteensä kaksitoista vuotta. Kuitenkin se loppui sekä minun että myös silloisen psykoterapeuttini kokemuksen mukaan kesken, kun Kelan rahoitus aikoinaan katkesi jatkohakemuksesta ja puoltavasta lääkärinlausunnosta huolimatta. Olin onnistunut ensimmäisen pitkän psykoterapiani tuella pääsemään jo kiinni kohtuullisen normaaliin elämään: Harrastin ja opiskelin ja jaksoin tehdä myös hieman töitä opiskeluiden lomassa. Ensimmäisen psykoterapiani loppuminen kymmenen vuotta sitten hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kuitenkin sysäsi minut vuosikausiksi hyvin tuskallisen ja traumaattiseenkin osastohoitokierteeseen.

Toisen pitkän psykoterapiani aloituksen myötä vointini alkoi taas pikkuhiljaa kohentua ja vakautua siinä määrin, että pääsin pari vuotta sitten viimein jäälleen irti akuuttipsykiatrisesta osastohoitokierteestä. Edistymiseni terapioissa on kuitenkin jälleen ollut turhauttavan hidasta. Luottamuksen syntyminen terapiasuhteessa on vienyt aikaa ja on osaltaan yhä kesken. Mietinkin tähän kaikkeen liittyen, että mikä minussa oikein on vikana? Miksen voi edistyä ja päästä elämässäni eteenpäin yleisesti hyväksyttävien aikarajojen puitteissa?

Pelkään joka ikinen vuosi sitä, etteivät terapiahakemukseni enää mene Kelassa läpi psykiatrin ja terapeuttien puoltavista lausunnoista huolimatta. Miten Kelassa voitaisiin ymmärtää, että olen toipumisessa niin hidas, kun en meinaa sitä itsekään ymmärtää? Pelkään myös, että kohdallani luovutetaan, sillä en edelleenkään ole tuottava yhteiskunnan jäsen. Tiedän, että tässä yhteiskunnassa ja nykyisessä hoitojärjestelmässä näin on valitettavasti käynyt hyvin monille vaikeistakin mielenterveyden haasteista kärsiville ihmisille. Miksei siis myös minulle?

Tiedän, että olen onnekkaassa asemassa siinä mielessä, että olen saanut elämäni aikana osakseni näinkin paljon hoitoa ja kuntoutusta. Valitettavasti saamani psykiatrinen hoito on kuitenkin monin paikoin lopulta enemmänkin rikkonut ja haavoittanut kuin korjannut ja parantanut. Tästä syystä olen aina tukeutunut kaikesta tahdostani ja voimastani minulle myönnettyihin Kelan kuntoutusterapioihin. Niiden merkitys korostuu vielä enemmän nyt, kun minut ollaan uloskirjoittamassa psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta. Olen siten ilman Kelan minulle myöntämiä kuntoutusterapioita käytännössä tyhjän päällä hoidossani. 

Kun siis nyt kirjoitan tämänvuotisia terapioideni jatkohakemuksia, yritän jälleen kerran perustella parhaani mukaan Kelalle, miksi tarvitsen sen rahoittamaa kuntoutusta edelleen. Minulle myönnetyt terapiat ovat kokemukseni mukaan olennaisen tärkeitä hyvinvoinnilleni ja pärjäämiselleni ja jopa hengissä selviytymiselleni. Perustelen hakemuksessani terapeuttieni tapaan, että ilman kuntoutusta tarvitsisin paljon useammin akuuttipsykiatrista osastohoitoa, joka tulee yhteiskunnalle lopulta paljon kalliimmaksi kuin kuntoutusterapioideni tukeminen. Tämä perustelu ja näkökulma jättää osaltaan huomiotta sen suuren inhimillisen kärsimyksen, jota huonosti toimiva ja aliresursoitu akuuttipsykiatrinen hoito usein käytännön tasolla aiheuttaa. Tiedän, että nämä asiat on parempi perustella järjellä ja käytännön säästöillä ennemminkin kuin tunne edellä. 

Hyvin surullinen tosiasia on kokemukseni mukaan nykyään myös se, ettei psykiatriseen osastohoitoon enää pääse, vaikka sitä oireidensa puolesta aivan välttämättä tarvitsisikin. Mielenterveyshoito on Suomessa syvässä kriisissä ja joidenkin alan asiantuntijoiden mukaan jo käytännössä romahtanut. Parannuksia tai lisäresursseja psykiatrisen hoidon kestämättömään nykytilaan liittyen ei kuitenkaan ole näkyvissä ainakaan lähitulevaisuudessa. Ennemminkin näyttää siltä, että mielenterveystyöstä ja psykiatrisen hoidon resursseista leikataan jatkuvasti vain lisää.

Laadin siten tänä syksynä terapiahakemuksiani toivoen hartaasti, että ne menisivät jälleen kerran Kelassa läpi. Yritän pitää toivoa yllä siitä huolimatta, että edistymiseni ja mahdollinen toipumiseni olisikin ympäröivän yhteiskunnan ja psykiatrisen hoitojärjestelmän näkökulmasta tarkasteltuna aivan liian hidasta. Se on sitä omasta mielestänikin. Silti en voi nyt muuta, kuin yrittää jotenkin selviytyä ja elää tämänhetkisen vointini kanssa. Vaikka olen hyvin kaukana toipumisesta ja itselleni asettamistani tavoitteista, en voi käytännössä muuta kuin yrittää jotenkin selvitä ja jaksaa hetkestä ja päivästä toiseen. Ehkä joskus helpottaa, ehkä ei. Juuri nyt yritän kuitenkin olla antamatta periksi ja toivon, ettei näin tee suhteeni myöskään Kela.

Terapia ja kauhun paradoksi

Mitä sanoisit
Jos olisin vain hiljaa?
Mitä tekisit
Jos en enää jaksaisi puhua
Ilmaista itseäni älykkäästi
Ymmärrettävästi
Etten tulisi osaltani
Väärinymmärretyksi?

Olen puhunut sinulle
Jo monia vuosia
Etkä silti tunnu aina ymmärtävän
Tavoittavan näkökulmiani
Tavoitteitani
Toiveitani

Oletko sittenkin vain vieras ihminen
Jolle olen jo pitkään avautunut
Sydänjuuriani myöten
Ilmaissut haluavani tuntea sinut
Myös ihmisenä
Vertaisenani?

Mutta sinä olet hiljaa
Vaikenet visusti
Paljastamasta mitään itsestäsi
Siitä kuka pohjimmiltasi olet
Olethan terapeuttini
Ja vetoat siihen
Että tämä kaikki on
Lopulta omaksi parhaakseni
Huomion on kohdistuttava minuun
Ei sinuun

Mutta sinä olet niin etäinen
Vaikeasti lähestyttävä
Miten voisin luottaa sinuun
Kun et avaudu minulle?
Kaikki kommunikaatiomme
On vain minun sanojeni ja tekojeni varassa
Minun uskoni ja luottamukseni varassa
Joka on usein kovin heiveröinen
Ja katoaa helposti
Epäluottamuksen ja epäilyksen
Upottavaan suohon

Olen istunut sinua vastapäätä
Jo useita vuosia kaksi tuntia viikossa
Mutta silti olet täysi mysteeri
Ja vaikenet edessäni kuin muuri
Mikään ihmissuhde ei taida olla
Niin perin juurin kummallinen 
Kuin terapiasuhde
Psykoterapeutin ja potilaan välillä
Sillä ovathan he myös ihmisiä
Näiden rooliensa lisäksi

Minun tehtäväni on puhua
Sinun tehtävänäsi on kuunnella
Ja koettaa siten kannatella minua
Vaikeiden hetkien yli
Ja minun pitäisi luottaa sinuun
Vaikken edes tunne sinua
Siinäpä kauhun paradoksi
Jonka kanssa minun on
Vain jotenkin taiteiltava 
Viikosta ja vuodesta toiseen

Minun olisi siis uskallettava
Luottaa ihmiseen jota en tunne
Tehdä uskonhyppy tuntemattomaan
Joka voi kostautua hyvin monella tapaa
Silti yritän uskaltaa
Vaikka luottaminen toiseen ihmiseen
On joskus pelottavampaa kuin kuolema
Erityisesti sellaiselle ihmiselle 
Jonka luottamus elämään
On järkkynyt jo hyvin varhain

Tästä syystä terapiaprosessit
Voivat vaatia usein paljon aikaa
Aikaa, aikaa ja vielä kerran aikaa
On usein tuskastuttavan hidasta
Yrittää luopua suojamuurista
Jonka on rakentanut ympärilleen jo varhain
Ettei mikään satuttaisi enää niin
Ettei jaksaisi elämässään muuta
Kuin vain toivoa omaa kuolemaansa

Yhteys on lääke epätoivoon
Mutta sitä on kai annosteltava
Hyvin hitaasti ja varoen
Ettei terapiassa käyvä ihminen
Hukkuisi omaan kaipaukseensa
Ja jäisi hylättynä ja yksin
Kestämättömän kauhun hampaisiin

Terapia on siis paitsi toivon tyyssija
Myös kauhun ja muistojen hautausmaa
Jossa kuolleet eivät pysy haudoissaan
Vaan nousevat usein kummittelemaan 
Mielen näyttämölle pelkoina ja uhkakuvina
Ne elävät omaa elämäänsä terapiasuhteessa
Ja tuntematon terapeutti saa usein
Potilaan pahimman painajaisen kasvot

Terapia ei siis todellakaan ole lastenleikkiä
Tai vain mukava ajanviettotapa
Elämässään monia kolhuja kokeneelle
Se on ennemminkin jatkuva 
Kauhunsekainen luottamusharjoitus
Pelottava hyppy tuntemattomaan
Joka vaatii sitoutumista ja uskallusta
Sukeltamista omaan ja toisenkin varjopuoleen
Eikä lopputuloksesta tai määränpäästä
Ole ikinä takeita

On vain varovainen toive siitä
Että ehkä jokin voisi joskus olla toisin
Että voisi joskus herätä uuteen aamuun
Pelkäämättä ja luottavaisena
Että elämä kantaisi myös silloin
Kun kaikki ympärillä oikeasti hajoaa
Kun kuolema viimein todella saapuu
Korjaten pois omansa 
Elävien maasta


Lue myös kirjoitukseni:

Kesän jälkeen