Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Adhd. Add. Masennus. Ahdistuneisuushäiriö. Paniikkihäiriö. Sosiaalistentilanteiden pelko. Erityisherkkyys. Ocd Pakko-oire yhtymä.

Diagnooseja, joiden ohjaamana kokolailla moni meistä tänäkin päivänä elää elämäänsä, tekee tai jättää tekemättä valintoja. Elää ja kokee tai jättää elämättä ja kokematta. Diagnooseja, jotka määrittelevät jonkin tietyn piirteen ihmisestä, mutta ei silti määrittele itse ihmistä. Saati sitä, mihin kyseisen diagnoosin omaava ihminen pystyy ja kykenee.

Tämä kirjoitus pohjaa siihen, että omalla kohdallani kärsin vuosia ja vuosikymmeniä ylläolevien määritelmien rajoittamaan elämää. Yrittäen hillitä, hallita ja kontrolloida noista aiheutuneita oireita. Yleisin keino oli päihteet sekä mitä erilaisimmat lääkkeet. Kunnes päädyin tilanteeseen, missä kyse oli ei enempää eikä vähempää niin hengestäni. Ainoa keino jatkaa elämää, oli luopua päihteistä. Alkaen tehdä tutkimusmatkaa itseensä sekä kaikkeen siihen, mustaan massaan, jota vuosikymmeniä erilaisten tunteiden muodossa sisimpääni olin varastoinut.

Nyt kohta 20 vuotta tuota matkaa tehneenä totean, että ihan liian herkästi meillä halutaan diagnosoida tai muutoin määritellä jokin ”vika”, joka jonkin mielestä ihmisessä on. Sensijaan että oikeasti tutustuttaisiin ihmiseen sekä hänen taustoihinsa. Siis juurikin siihen, mikä erilaista oirehdintaa aiheuttaa.

Nykyinen yhteiskunta ei ole suopea erilaisuudelle. Saati sille, että jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Tuon sijaan, kaikki pitäisi saada vaikka väkisin sullottua tietyn putken läpi. Jos et siitä vaikka väkisin mahdu läpi, sinut leimataan pahimmillaan jo hyvin nuorena leimalla, jonka irti saaminen vaatii lähestulkoon yhtä toivottoman taistelun, kuin avun saaminen nykypäivänä yhteiskunnassamme edellyttää.

Ei siis ihme, että yhä nuoremmat alkavat ”lääkitä oireitaan” esimerkiksi päihteillä. Hyvin nopeasti syrjäytyen. Ulkoapäin tarkastellen on helppo todeta nuoren olevan välinpitämätön vastuuta välttelevä nahjus. Todellisuus on silti ihan jotain muuta. Todellisuudessa kun voin kokemuksesta todeta, että tuo kaikki mitä esimerkiksi päihdemaailmassa eläminen ihmisestä verottaa, on paljon rankenpaa kuin mitä nykypäivänä paljon parjattu verotus työelämässä on. Siksi mielestäni jokainen nuori joka saadaan välttymään tuolta kohtalolta, on kaiken panostuksen arvoinen.

Mikä sitten on tämän kirjoituksen tarkoitus? Se tulee tässä. Kävin tässä matkallani terapiassa ja lääkärillä useita kertoja. Molemmissa kyseiset tahot tutustuivat aikaisempiin diagnooseihini. Todeten, etteivät allekirjoittaisi enää nykyään noista yhtään. Silti, käydessäni tutustumassa muutamiin noiden diagnoosien taustoituksessa käytettäviin kysymys pattereihin, olisin noiden kriteereillä, hieman kärjistetysti suoraan suljetulle siirrettävissä oleva tapaus.

Mutta, koska tiedostan itseäni, ymmärtäen monenkirjavan ajatusmaailmani sekä kokolailla laaja-alaisen tunneskaalan, katson parhaimmakseni jatkaa itseeni tutustumista, pyrkien omassa elämässä sekä omissa kohtaamisissani välttämään määrittelemästä ihmistä. Diagnosoimasta. Sensijaan aina yhtä ennakkoluulottomasti ihmiseen itseensä tutustuen.

Älkäämme siis lokeroiko ihmisiä, vaan uskaltautukaamme kohtaamaan ihminen ihmisenä. Ilman määritteitä, saati turhaa diagnostiikkaa.