Elämäni on kauhuelokuva,
aika ajoin myös tragikomedia.
Kaikki se, johon uskoin 
itsessäni ja toisissa ihmisissä,
hajosi ja luhistui kasaan.
Minä hajosin ja luhistuin kasaan,
sillä tämä maailma mursi minut
tehden minusta lopulta ihmisen, 
jota en enää edes tunnista.

Olenkin pettänyt itseni ja kaiken sen,
mihin olen joskus uskonut.
Jäljellä on enää katumus 
sekä epätoivoinen kysymys siitä,
miksi epäonnistuin kaikessa siinä,
jota yritin niin kovasti rakentaa?

Maailma on minulle liikaa 
ja minä olen sille liian vähän,
enkä voi siten mitenkään voittaa 
taisteluani inhimillisyyden puolesta. 
Minä ja maailma hyljimme toisiamme 
ja toinen meistä tuhoutuu vääjäämättä.

Se toinen ei kuitenkaan koskaan ole maailma,
joka jatkaa kulkua kiertoradallaan,
vaikka sen pinnalla elävä ihminen 
tuhoutuisikin omaan mahdottomuuteensa.
Maailmaa ei liikuta oikeus tai vääryys,
totuus tai tai valhe, 
niin kuin ei selvästi sinuakaan.

Minun on siten turhaa taistella 
oikeudestani olla olemassa ja elää, 
sillä kylmettyneille ja oman inhimillisyytensä 
menettäneille ihmisille on turhaa yrittää
perustella asioita loogisesti 
ja järjen kautta.
Tieteellisesti perustellut argumentit
ja henkilökohtainen totuus kun 
niin helposti peittyvät tämän maailman 
mielettömään taustakohinaan.
Totuus ja valhe sulautuvat toisiinsa niin,
ettei toista enää erota toisesta.

Elämme totuudenjälkeistä aikaa, 
jossa faktoilla ei tunnu olevan
enää lainkaan merkitystä. 
Sen sijaan taloudellinen menestys 
hinnalla millä hyvänsä, 
oman edun tavoittelu ja
alkukantaisiin tunteisiin vetoaminen 
tuntuvat olevan universaali kielemme ja 
ainoa hyväksytty tapa hahmottaa  
maailmaa ja toinen toisiamme. 

Olemmekin ihmiskuntana unohtaneet sen,
mikä tekee meistä pelastamisen arvoisia:
halun olla aidosti hyviä ja myös tehdä hyvää 
itsellemme ja toinen toisillemme.
Halun ennemminkin rakentaa ja korjata, 
kuin tuhota ja tappaa.
Halun puolustaa hyvää siksi,
että se on oikein eikä siksi, 
että se jotenkin hyödyttää itseä. 

Me olemme unohtaneet,
mutta me voimme taas muistaa.
Me voimme muistaa miltä tuntuu
vastata hyvään hyvällä
ja pahaankin hyvällä.
Me voimme muistaa miltä tuntuu
välittää ja rakastaa pelkäämisen sijaan.

Vaikka voimme särkyä ja rikkoutuakin pahoin
tämän maailman pahuuden edessä,
meidän ei tarvitse kuitenkaan 
ihmisinä täysin tuhoutua.
Minun ei tarvitse ihmisenä täysin tuhoutua,
vaikka olisin tehnyt väärin ja 
vaikka olisin kuinka pettynyt itseeni 
ja aivan koko ihmiskuntaan.

Minä voin valita jatkaa elämää
huolimatta siitä, että tämä maailma 
ja siinä elävät ihmiset särkisivät sydämeni 
yhä uudelleen.
Särkyvä sydän nimittäin kertoo siitä,
että yhä löytyy jotakin,
jota särkeä.
Että minusta ja muista ihmisistä 
löytyy yhä hyvyyttä ja eheyttä:
tähän kaikki jäljellä oleva 
toivoni ihmisenä perustuu.

Vaikka minun ja sinunkin elämäsi siis olisi 
kauhuelokuvan ja tragikomedian sekoitus,
se ei kuitenkaan milloinkaan ole 
täysin vailla toivoa.
Toivoa on nimittäin niin kauan 
kuin on särkymistä ja elämääkin,
eikä tämä maailma voi siten sitä
meiltä aivan kokonaan riistää.