Toimittaja Asta Leppä otti minuun tammikuussa yhteyttä blogikirjoitukseni ”Mitä et minusta vielä tiennyt” tiimoilta, jossa avauduin minulle parikymmentä vuotta sitten asetetusta epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosistani. (https://kultainensulka.fi/mita-et-minusta-viela-tiennyt/) Hän tiedusteli, suostuisinko kertomaan lehtijutussa epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa elämisestä sekä siihen liittyvistä hoidon puutteista ja ongelmista. 

Vastasin haastattelupyyntöön myöntävästi todeten kuitenkin, etten voinut täysin tietää, mikä psykiatrisen hoidon piirissä kokemistani puutteista ja ongelmista selittyy juuri epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosilla ja mikä taas sen yleisesti kestämättömällä nykytilanteella. Ilmaisin lisäksi epäileväni kohdallani kyseisen diagnoosin paikkaansa pitävyyttä etenkin nykypäivänä blogikirjoituksessanikin mainitsemistani syistä. 

Tästä huolimatta potilastiedoistani edelleen löytyvä epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi siihen sisältyvine aivan erityisine stigmoineen on varmasti vaikuttanut ainakin jossain määrin kielteisesti kohteluuni psykiatrisen hoidon piirissä. Nykypsykiatrisen hoidon ongelma- ja kipukohdista on hyvin tärkeää puhua ja tuoda niitä avoimesti julki, jotta se voisi tulevaisuudessa kehittyä paljon nykyistä inhimillisempään ja potilaslähtöisempään suuntaan. 

Toiveenani ja tavoitteenani näiden ulostulojeni tiimoilta on, ettei kukaan muu ihminen joutuisi kokemaan psykiatrisen hoidon piirissä sellaisia satuttavia ja traumaattisiakin asioita ja tilanteita, joita olen itse sen piirissä kokenut ja käynyt läpi. Samalla tiedostan, että olemme tänäkin päivänä valitettavan kaukana aidosti parantavasta tai edes kovin traumainformoidusta psykiatrisesta hoidosta. Lisäksi siihen, kuten muuhunkin terveydenhuoltoon, kohdistuvat jatkuvat leikkaukset ja resurssien väheneminen eivät ainakaan paranna nykypsykiatrisen hoidon laatua.

Apu-lehden virtuaaliversiossa helmikuussa ilmestynyt lehtihaastatteluni näiden aihepiirien tiimoilta löytyy tämän linkin takaa: https://www.apu.fi/artikkelit/epavakaa-persoonallisuus-hairiosta-karsiva-leimataan-huijariksi. Olen kiitollinen, että sain mahdollisuuden jakaa lehdessä oman tarinani ja kokemukseni näiden asioiden tiimoilta. Toivon sen omalta osaltaan lisäävän yleistä tietoisuutta psykiatrisen hoidon nykytodellisuudesta niin, että jokin voisi sekä psykiatristen hoitokäytäntöjen että epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saaneiden potilaiden kohtelun osalta muuttua tulevaisuudessa parempaan ja yleisesti inhimillisempään suuntaan.

Jaan tähän joitain lainauksia muutoin maksumuurin taakse jäävästä jutusta:

”Samalla Katjan tarina on myös tarina suomalaisesta mielenterveysjärjestelmästä, sen alasajosta ja valuvioista. Toisinaan siltä saa myötätuntoa, hoivaa ja kannattelua, toisinaan taas kohtaamattomuutta ja laiminlyöntejä.

Kuten Katja itse kuvaa: psykiatrisen hoidon saannissa on aivan liian usein kyse arpapelistä.”

”Yksi pahimmista psykiatrisen hoidon ristiriidoista on Katjan mukaan ollut se, että hoidossa kehotetaan ilmaisemaan vaikeita tunteita, mutta kun potilas ilmaisee niitä, käytöstä paheksutaan ja joskus siitä jopa rankaistaan. Mielenterveyspotilaankin pitää siis eräällä tavalla olla kiltti. Tämä on Katjan kaltaiselle velvollisuudentuntoiselle, tunteita patoavalle ihmiselle erityisen raskasta.”

”Senkin Katja huomasi, että jos mielenterveyspotilas ei muutamassa vuodessa “parane” tai hänen olonsa ei merkittävästi kohene, hänen edessään saatetaan nostaa kädet pystyyn.

Havainto ahdisti entisestään. Oli muutenkin outo ajatus, että joku haluaisi varta vasten olla taakka yhteiskunnalle tai kiusallaan sairastaa.”

”Sitäkin hän miettii, onko ihmisarvon käsite nykyisin näin hukassa.

– Yhteiskunnan sivistystasoa mitataan sillä, miten se pitää huolta kaikkein heikoimmista. Ihmisarvon ei pidä olla riippuvainen siitä, mitä ihminen tuottaa taloudellisesti.

Toisenlaisen, empaattisemman, asenteen vallitessa voi sitä vastoin tapahtua ihmeitä.”

Epävakaan persoonallisuushäiriön stigmasta

Saamani palaute lehtijutun tiimoilta on ollut pääasiassa hyvin kannustavaa, rohkaisevaa ja muullakin tavoin myönteistä. Olen saanut sosiaalisen median välityksellä jutun tiimoilta myös yksittäisiä negatiivisia ja hyvin asenteellisiakin palautteita. Erityisesti eräs sosiaalisessa mediassa saamani kommentti ja sen pohjalta käyty keskustelu on jäänyt mieleeni, sillä se nostatti itsessäni haastaviakin tunteita. Käsittelen tätä palautetta seuraavassa hieman tarkemmin, sillä se sai minut myös pohtimaan perusteellisemmin syitä siihen, miksi epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyvä stigma on yhä nykyäänkin niin voimakas kuin se on.

Sain sosiaalisessa mediassa lehtijutun tiimoilta tekemääni aloitukseen kommentin, jossa väitettiin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivien ihmisten kohdistavan usein lähisuhteissaan väkivaltaa toisiin ihmisiin. Tähänkin vedoten kommentin kirjoittaja piti aloituksen yhteyteen kirjoittamaani pohdintaa kyseisen diagnoosin mahdollisesta paikkaansapitämättömyydestä kohdallani lähinnä manipuloivana. Kommentoijan mukaan näin leimaava diagnoosi annetaan ihmisille hyvästä syystä (leimaava oli kirjoitettu lainausmerkeillä), eikä oman diagnoosin selittely traumoilla tai muillakaan ”edullisemmilla vaihtoehtoisilla selityksillä” ollut hänen mukaansa hyväksyttävää. 

Tämän kaltainen palaute oli kai odotettuakin ottaen huomioon sen stigman, joka persoonallisuushäiriöihin ja erityisesti epävakaaseen persoonallisuushäiriöön tänäkin päivänä sisältyy. Tämän häiriön kuvataan yhä populaarikulttuurissa selittävän muun muassa monien murhaajien ja sarjamurhaajienkin teon motiivit. (https://vm.tiktok.com/ZNd2jrJUd/) Myös Johnny Deppin ja Amber Heardin taannoisessa oikeudenkäynnissä Heardin väkivaltaista käytöstä selitettiin muun muassa hänen epävakaalla ja huomionhakuisella persoonallisuushäiriöllään. (https://broadview.org/breaking-the-stigma-around-borderline-personality-disorder/)

Epävakaa persoonallisuushäiriö voidaan sen stigmaa tarkasteltaessa nähdä eräänlaisena hysteria-ilmiön jatkeena. (https://utppublishing.com/doi/10.3138/ijfab-2023-0008) Hysteriaa diagnosoitiin noin sata vuotta sitten naisilla, jotka eivät pystyneet pitämään tunteitaan tarpeeksi hallinnassa ja saivat siten jonkinlaisia hysteerisiä kohtauksia. Tämä rinnastus on tullut esille myös aihetta käsittelevässä tieteellisessä kirjallisuudessa. Naisten hysteerisyyden tulkittiin aikoinaan johtuvan liikkuvasta kohdusta, jonka pohjalta hysteria-sana johdettiinkin (kreik. ”hystera”, kohtu). (https://www.talkspace.com/blog/history-hysteria-sexism-diagnosis/)

Suhtautuminen hysteeriseen oireiluun, johon epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi nykyäänkin taidetaan ainakin joiltain osin yhdistää, on omankin kokemukseni mukaan niin lääketieteen kuin muunkin yhteiskunnan osalta käytännössä hyvin kaksijakoista: toisaalta se on vähättelevää ja halveksivaakin ja toisaalta taas syvän pelon ja vaarantunteen värittämää. Aloitukseni kommentoija sijoittikin epävakaan persoonallisuushäiriön kommentissaan ”persoonallisuushäiriöiden pimeän triadin sisäpuolelle tai liepeille”.

Tällaiseen kritiikkiin ja suhtautumiseen epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin omaavana ihmisenä oli käytännössä hyvin vaikea ellei mahdotonkin reagoida oikein mitenkään. Olinhan sen myötä tullut jo lähtökohtaisesti tuomituksi persoonaltani väkivaltaiseksi, ”pahaksi” ja siten epäuskottavaksi ihmiseksi. Siten millään, mitä tulisin sanomaan tai tekemään itseäni puolustaakseni ei ollut käytännössä merkitystä, sillä siihen ei kommentoijan näkemyksen mukaan voinut kuitenkaan luottaa. 

Kaikki tässä asetelmassa muistutti minua vähän liikaakin kokemuksistani psykiatrisen hoidon piirissä ja myös siitä, miksi koen yhä nykyäänkin niin suurta painetta käytännön tasolla ylisäädellä omia tunteitani. Jos ja kun omat tunnereaktioni on psykiatrisen hoidon piirissä usein kohdattu joko mitätöiden tai sitten niitä on pidetty eri tavoin ”hysteerisinä” tai jopa lähtökohtaisesti manipuloivina, kynnys minkäänlaisten tunteiden näyttämiseen käytännön tasolla kasvoi usein aivan liian suureksi. 

Tämä on varmasti yksi syy siihen, miksi minun on yhä hyvin vaikea hyväksyä ja kokeakin omia tunteitani, vaikka se juuri olisi toipumisen kannalta olennaista. Tunteiden ylisäätely on nimittäin nykyisessä psykoterapiassani määritelty alusta asti yhdeksi keskeisimmäksi ongelmakseni myös kirjallisesti niiden arviointilomakkeiden kautta, jotka terapeuttini pitää Kelan kuntoutusta varten aina vuosittain täyttää. Kaikki edellä mainittu kuvaa mielestäni myös hyvin sitä ongelmallisuutta, mikä liittyy yleisesti psykiatrisena potilaana olemiseen.

Ohitetuksi tuleminen yksilönä ja leimaaminen ja nähdyksi tulo ainoastaan tietyn diagnoosin tai diagnoosien kautta on aina hyvin ongelmallista ja vahingollistakin sekä yksilöllisellä että myös yhteiskunnallisella tasolla. Psykiatrisessa hoitotyössäkin tällaista leimaamista tapahtuu yhä surullisen usein huolimatta siitä, että koko psykiatrinen diagnoosijärjestelmä on luonteeltaan enemmän kuvaileva kuin mitään varsinaisesti selittävä, alati muuttuva ja myös vahvasti kulttuurisidonnainen. (https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/mediatiedote/masennuksesta-annetaan-yleisesti-harhaanjohtavaa-tietoa)

Annan tähän asiaan liittyen konkreettisen esimerkin. Kuulin tutultani, että eräällä traumainformoitua lähestymistapaa käsittelevällä asiantuntijaluennolla oli juuri hiljattain todettu, että kompleksisen traumaperäisen stressihäiriön diagnoosin tullessa vuonna 2026 viralliseksi diagnoosiksi psykiatriseen tautiluokitusjärjestelmään, trauman merkitystä terveydenhuollossa on alettava miettiä aivan toden teolla. Luennon mukaan tietämys traumainformoidusta lähestymistavasta on asiantuntijoidenkin keskuudessa edelleen hyvin heikkoa. 

Samaisella asiantuntijaluennolla todettiin myös, että tulevaisuudessa kompleksisen traumaperäisen stressihäiriön diagnoosi tulee todennäköisesti olemaan parempi ja myös asianmukaisempi diagnoosi monille niistä ihmisistä, joille on aiemmin asetettu epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi. Psykiatriset diagnoosit eivät yleisesti myöskään pysty eikä niiden ole edes tarkoitus pystyä vangitsemaan sisäänsä yksilön koko persoonallisuutta edes silloin, kun puhutaan persoonallisuushäiriöstä. (https://youtu.be/4BoLqY0_eJw?si=by9_CnThObsnk63q)

Psykiatrinen tautiluokitus kehitettiinkin alun perin vakuutusyhtiöitä varten, jotta eri etuuksien myöntäminen olisi ollut jollain tavalla säännönmukaista ja perusteltua. Jos sen sijaan jonkun yksilön toimintaa aletaan tarkastella ainoastaan tietynlaisten diagnoosilinssien läpi ymmärtämättä psykiatristen diagnoosien alkuperäisiä lähtökohtia ja monia vajavaisuuksia ja rajoituksia, tästä seuraa käytännön tasolla aina hyvin paljon inhimillisiä ongelmia ja jopa tragedioita.

Kohti syvempää ymmärrystä

Itse päädyin lopulta vastaamaan tämän aloitukseni pohjalta esitettyyn kommenttiin mieheni antaman terävän ja oivaltavankin palautteen avulla, sillä ymmärsin, ettei millään itse sanomallani olisi kyseisessä tilanteessa ollut paljoakaan käytännön merkitystä. Toisin kuin kommentin kirjoittaja, hän tunsi minut henkilökohtaisesti ja oli myös elänyt kanssani kahdenkymmenen vuoden ajan. Lisäksi aloitukseni kommentoija oli kaikesta päätellen minua tuntematta jo tuominnut minut pelkän diagnoosini perusteella ihmiseksi, joka on lähtökohtaisesti petollinen, manipuloiva ja jopa väkivaltainen. 

Mieheni totesi sarkastisesti hänen kommentinsa kuultuaan, että ehkei hoitotiedoista löytyvä epävakaan diagnoosi pelkästään riittäisi kommentoijan tarkoitusperiin. Vielä tätäkin tehokkaampaa voisi olla solmia jokaisen epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saaneen ihmisen käsivarteen nauha, josta käy ilmi hänen diagnoosinsa. Jos vielä sekään ei riitä, heille voisi perustaa vaikka oman asuinalueen, jossa he voisivat elää eristyksissä muita kunnollisia ja hyviä ihmisiä häiritsemättä..

Tätä vastaustani seurasi keskustelu, jossa yritin parhaani mukaan ymmärtää ja myös oikaista kommentoijan virheellisiä tietoja ja käsityksiä liittyen epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Tätä samaa pyrin tekemään myös tällä blogikirjoituksella. Haluan myös yleisesti tehdä näillä kirjoituksillani näkyväksi ja kuuluvaksi sitä todellisuutta, jossa epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saanut ihminen tai yleisemmin oikeastaan mistä tahansa vaikeasta mielenterveyden haasteesta kärsivä ihminen nykyisin käytännössä elää.

On kaiken kaikkiaan hyvin ongelmallista ja vaarallistakin leimata toisia ihmisiä tai ihmisryhmiä jo lähtökohtaisesti vääränlaisiksi ja ”pahoiksi” riippumatta siitä, kohdistuuko tämä ”pahuus” sitten diagnooseihin tai ihmisen muihin ominaisuuksiin. Tämän surullisen kuuluisa historiakin meille opettaa. Yleistäminen ja joukosta jollakin tavoin erottuvien ihmisten ja ihmisryhmien demonisointi on sen sijaan läpi historian johtanut sellaisiin hyvin haitallisiin asenteisiin ja tekoihin, joita voidaan mielestäni hyvin perustellusti pitää ihan aidosti pahoina ja julmina.

Ne monet epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin omaavat ihmiset, joihin itse olen saanut elämäni aikana tutustua, ovat olleet kokemukseni mukaan kaikkea muuta kuin aggressiivisia tai väkivaltaisia suhteessa toisiin ihmisiin. Sen sijaan he ovat usein olleet luonteeltaan ja persoonallisuudeltaan hyvinkin herkkiä, ystävällisiä ja myös syvästi tuntevia. He ovat myös oikeastaan säännönmukaisesti omanneet hyvin kielteisen ja hauraan minäkuvan, johon häiriön diagnostisissa kriteereissäkin mainittu erilainen itseä vahingoittava käytös on pitkälti liittynyt. 

Erilaiset kiintymyssuhdeongelmat lähisuhteissa ovat tyypillisiä epävakaan persoonallisuushäiriön kohdalla ja häiriön syynä nykyään jo melko yleisesti pidetään juuri vaikea-asteisia kiintymyssuhdetraumoja eli kehityksellisiä traumoja. Häiriön oletetaan nykytiedon mukaan syntyvän ja kehittyvän varhaislapsuudessa sen seurauksena, ettei lapsen tunteita ja tunnetiloja kohdata, validoida ja kannatella tarpeeksi. Tämän toiminnan seurauksena syntynyt perustava vaikeus kohdata ja käsitellä omia hankalia tunteita on siten usein tämän persoonallisuushäiriön ytimessä. (https://kauppa.viisaselama.fi/sivu/tuote/lapsuuden-kehityksellinen-trauma/4428065)

Tätä kaikkea hankaloittaa entisestään epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyvä voimakas stigma, jota yhteiskuntamme ja osaltaan myös psykiatrinen hoitohenkilökunta yhä nykyisinkin viljelee. Tämä stigma vaikuttaa vahvasti Suomessa jopa alan ammattilaisten koulutuksen tasolla. Eräs kommentoija totesi minulle sosiaalisessa mediassa aika hiljattain, että hänen opiskellessaan psykologiaa heille opetettiin, että epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä ihmisiä pitääkin kohdella kylmäkiskoisesti, jotta he eivät pääsisi ”luomaan epäterveitä suhteita hoitaviin henkilöihin ja manipuloimaan heitä tai laitostu sairaalaan”. Ongelma on kaikesta päätellen maailmanlaajuinen. (https://psyche.co/ideas/people-with-bpd-need-compassion-yet-even-clinicians-stigmatise-them)

Kaiken tämän pohjalta toivon itse hartaasti, että traumainformoidut ja erilaisia psyykkisiä oireiluita ennemminkin ymmärtämään kuin tuomitsemaan pyrkivät hoitomallit valtaisivat psykiatriassa ja muussakin yhteiskunnassa paljon nykyistä enemmän alaa. Näin myös toipuminen erityisen stigmatisoiduista mielenterveyden haasteista voisi käydä paljon nykyistä helpommaksi ja myös mahdollisemmaksi. Ennen kaikkea traumainformoitu lähestymistapa epävakaaseen persoonallisuushäiriöön olisi paljon nykyistä inhimillisempi ja myös todempi. Siten se varmasti myös osaltaan parantaisi kyseisen diagnoosin saaneen ihmisen hoitomyöntyvyyttä ja myös hoitotuloksia.

Häiriöön liittyvien oireiden syvällisempi ymmärtäminen ei tietenkään millään muotoa tarkoita itselle tai muille vahingollisen käytöksen hyväksymistä tai oikeuttamista. Sen sijaan se tarkoittaa muun muassa sitä, ettei yksittäisten diagnoosien perusteella tehtäisi itselle muuten tuntemattomasta ihmisestä hyvinkin pitkälle meneviä arvioita ja johtopäätöksiä. Ennen kaikkea inhimillinen ja traumainformoitu suhtautumistapa niin epävakaaseen persoonallisuushäiriöön kuin kaikenlaiseen muuhunkin psyykkiseen oireiluun tarkoittaa sitä, ettei psykiatrista diagnostiikkaa käytettäisi valtatarkoituksessa minkäänlaisen syrjinnän ja leimaamisen välineenä.

Psykiatriset diagnoosit ja koko diagnoosijärjestelmä tulisi sen sijaan nähdä sellaisena kuin se onkin eli erehtyväisenä, itseään korjaavana, sopimuksenvaraisena ja kulttuurisidonnaisenakin keinona hahmottaa ja ymmärtää ihmismieltä. Ihminen on aina joka tapauksessa niin paljon enemmän kuin hänen diagnoosinsa. Tämän tosiasian kyseenalaistaminen tai kiistäminen sotii jopa psykiatrisen diagnoosijärjestelmän omia perusperiaatteita vastaan.

Lähteet:

Kosonen, Katja (2025). Mitä et minusta vielä tiennyt. Kultainen Sulka-blogi.

Leppä, Asta (2025). Katja Kosonen, 40, sai diagnoosin häiriöstä, josta kärsivä leimataan usein huijariksi. Apu 360.

Linehan, Marsha (2023). Tiktok-haastattelu.

Newman, Miranda (2025). Breaking the stigma around borderline personality disorder. Broadview-lehti.

Dorfman, Natalie & Reynolds, Joel Michael (2023). The New Hysteria: Borderline Personality Disorder and Epistemic Injustice. International Journal of Feminist Approaches to Bioethics.

Vanvuren, Christina (2017). The History of Hysteria: Sexism in Diagnosis. Talkspace.

Kajanoja, Jani (2024). Masennuksesta annetaan yleisesti harhaanjohtavaa tietoa. Turun yliopiston mediatiedote.

”Psykologiaa ja kaikenlaista”-podcast (2025). Mielenterveysongelmien todellinen luonne | Jani Kajanoja.

Klaavu, Juha (2023). Lapsuuden kehityksellinen trauma — Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen. Viisas elämä.

Masland, Sara Rose & Peeples, Hannah E A (2023). People with BPD need compassion yet even clinicians stigmatise them. Psyche.

Lue myös kirjoitukseni: