Huudan tuskani julki. Tuon siten omalta osaltani näkyväksi sitä, mikä ennen on ollut näkymätöntä, kiellettyä ja vaiettua. Vaikka tuskani olisi vielä muodoltaan hahmotonta, se ei häviä mihinkään vaikenemalla, kieltämällä tai välttelemällä. Sen sijaan se kerää sisälläni kaikessa hiljaisuudessa aina vain lisää kierroksia vieden yhä enemmän elinvoimaani. Se lisääntyy ja rehottaa kehossani ja mielessäni aggressiivisesti leviävän syövän tavoin syöden lopulta sisäänsä kaiken elämäniloni ja haluni elää.

Tuskasta ei nimittäin voi vaieta loputtomiin, vaikka se tuntuukin olevan nykyisessä kulttuurissamme ainoa hyväksytty tapa olla ja elää. Menneisyytemme sodat ja niihin liittyvä valtava kärsimys ovat varmasti osaltaan tehneet meistä hyvin vaitonaisen ja hiljaisen kansan. Kärsimme ja kestämme tuskamme usein yksin ja toistemme seurasta eristäytyen. Pelkäämme erilaisia stigmoja ja leimaantumista ja tunnemme syvää häpeää liittyen siihen, että meitä pidettäisiin jotenkin heikkoina tai epäonnistuneina ihmisinä. Kestiväthän aiemmatkin sukupolvet oman tuskansa kaikessa hiljaisuudessa ja selviytyivät jopa sotien keskellä!

Mutta selviytyivätkö he todella? Mitä lopulta oikeastaan on selviytyminen? Onko se sitä, että pysyy fyysisesti hengissä kaikesta huolimatta? Sitä, että sydänäänet yhä kuuluvat, vaikka sydän ja mieli on särkynyt? Ihminen voi kuolla hyvin monella tavalla ennen kuin hän kuolee fyysisesti; hän voi myös kuolla elävältä liian suuren henkisen tuskan seurauksena. Joskus eräänlainen henkinen kuolema ja irtautuminen omista tunteista on välttämätöntä, jotta fyysinen elämä voisi kaikesta huolimatta jatkua. Vaikka se on joskus välttämätöntä, se on aina myös hyvin surullista ja traagista.

Mietin, miten voisimme uskaltaa pysyä psyykkisesti elossa siitä huolimatta, että elämä on usein luonteeltaan hyvin raskasta ja kivuliasta? Miten voisimme elää siten, ettemme siirtäisi omaa kärsimystämme ja käsittelemättömiä tunnetaakkojamme tulevien sukupolvien kannettavaksi? Miten vapautuisimme niistä taakoista ja kahleista, jotka ovat siirtyneet meihin meitä edeltäviltä sukupolvilta? Jo edesmennyt psykoanalyytikko ja psykiatri Matti Siirala on todennut aiheeseen liittyen viisaasti: ”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi”. Nykyisin puhutaan taakkasiirtymän sijasta enemmän ylisukupolvisista traumoista, mikä tarkoittaa käytännössä samaa asiaa.

Yksi tapa ilmaista ja tehdä omaa kipuaan näkyväksi itselleen ja myös muille on kirjoittaa tai puhua se esiin. Omaa kipuaan voi myös maalata esiin tai laulaa itsestään ulos ja siten luoda siitä jotain uutta. Taide ja yleisesti kaikki itseilmaisuun tähtäävä luova toiminta voivat tuoda suurta sisäistä kipua ja eriasteisia traumoja kokeneen ihmisen lähemmäs omaa itseään ja siten myös muita ihmisiä. Lisäksi sitä mitä ei tunnista tai tunnusta omassa itsessään ei voi lopulta myöskään muuttaa itsessään tai ympärillään. Kun oma tuska ja koettu kärsimys saavat jonkunlaisen hahmon ja muodon luovuuden ja taiteen kautta, ne tulevat myös mahdollisemmiksi kohdata ja käsitellä.

Luovuus ja erilaiset luovat prosessit voivat parhaimmillaan johtaa toipumiseen ja oman persoonan ja itseyden eheytymiseen. Joskus toipuminen ja eheytyminen on parhaimmillaankin vain osittaista tai sitä ei ainakaan ulkoapäin katsottuna näytä tapahtuvan lainkaan. Tästä huolimatta itseilmaisu luovuuden ja erilaisten taidemuotojen kautta voi olla osaltaan hyvinkin parantavaa ja terapeuttista. Luovuus ja taide ovat myös jo itsessään arvokkaita tapoja luoda jotain uutta tähän maailmaan, eikä niiden arvoa tai merkitystä tulisi koskaan nähdä ainoastaan itsensä kehittämisen tai sisäisen kasvun näkökulmasta.

Kutsunkin sinut, lukija, tänä päivänä rohkeasti ilmaisemaan itseäsi ja luomaan jotain uutta! Samalla voit oppia jotain arvokasta sekä itsestäsi että ympäröivästä maailmasta. Sisäinen kärsimys ja omalle kohdalle osuneet ylisukupolviset tai muunkaanlaiset traumat eivät ole automaattisesti kuolemantuomio tai vääjäämätön kohtalo elämässä, johon olisi vain alistuttava. Ne voivat olla myös mahdollisuus ja kutsu muutokseen ja kasvuun. Nimittäin:

Kaikki se, mikä on rikkoutunut yhteydettömyydessä, voi myös korjaantua yhteydessä.

Parhaimmillaan taide ja luovuus yhdistävät ihmisiä luomalla syviä samaistumisen ja ymmärretyksi tulemisen kokemuksia. Tarvitsemmekin ihmisinä kipeästi empaattisia peilejä omille kokemuksillemme sekä välittämistä ja rakkautta voidaksemme toipua kaikesta siitä, mikä meitä sisäisesti hajottaa. Tarvitsemme toipuaksemme ja voidaksemme hyvin tässä kulttuurissa myös runsaasti aikaa, tilaa ja kärsivällisyyttä omia toipumis- ja kasvuprosessejamme kohtaan. Ennen kaikkea tarvitsemme enemmän armollisuutta ja inhimillisyyttä niin omia kuin myös muiden ihmisten mukanaan kantamia sisäisiä taakkoja kohtaan. Ilman niitä tämä elämä särkee helposti kaikessa raadollisuudessaan sen kaikista ehjimmänkin meistä.

Itselleni tärkeä itseilmaisun väline on tällä hetkellä tämän blogin kirjoittaminen. Haluan tulla nähdyksi ja kuulluksi näiden kirjoitusteni kautta ja löytää sitä kautta myös samaistumispintaa toisten ihmisten tapoihin kokea ja hahmottaa ympäroivää maailmaa. Taide ja luova itseilmaisu onkin usein luonteeltaan jatkuvaa ja ikuistakin dialogia toisaalta taidetta luovan ja toisaalta sitä vastaanottavan ihmisen välillä. Parhaassa tapauksessa kummatkin osapuolet ovat sen jälkeen hieman ymmärtäväisempiä ja suvaitsevaisempia toinen toistensa ainutlaatuista, mutta toisaalta myös hyvin samaistuttavaa ja yleisinhimillistä kokemusmaailmaa kohtaan.

Päätänkin tämän kirjoitukseni runoon, joiden tekeminen on itselleni tärkeä tapa luoda ja ilmaista itseäni ja omaa sisäistä todellisuuttani:

Kuuntelen hiljaisuutta
Sanoja joita ei sanota
Lauseita jotka jäävät puolitiehen

Mikä on kaiken tämän mykkyyden takana?
Sukupolvet jotka jäivät yksin
Omien tunteidensa kanssa
Koettu kauhu ei tullut ikinä
Kehoista ulos
Se jäi ruumiiseen
Tehden sinne pesänsä

Sitä ruumista piti sitten turruttaa
Keinolla millä hyvänsä
Piti vain kestää
Vaikkei ollut sanoja
Omat tunteet jäivät
Itselle hyvin vieraiksi
Ahdistavat ajatukset
Kiersivät päässä samaa kehää:

Minun on selvittävä
Vaikka oikeasti musertuisin
Moninkertaisten taakkojen alle
Täytyy jatkaa eteenpäin
Suvun pitää jatkua
Se on elämän tarkoitus

Ehkä seuraavalla sukupolvella
On jo helpompaa
Ehkä heidän maailmansa
Olisi siedättävämpi
Koostuneempi
Mahdollisempi
Ehjempi

Ehkä toivo vierailee siellä useammin
Valo valaisee ennen pimeäksi jääneitä
Huoneen nurkkia
Kaipuu ja haikeus pääsevät sisään
Ovista jotka oli aiemmin kahlittu
Tiukasti kiinni

Ehkä ilma on kevyempää hengittää keuhkoilla
Jotka hengittävät sisään myös
Niitä tunteita ja ajatuksia
Jotka ennen vain katosivat
Mykäksi jääneen tuskan horisonttiin

Me kaikki kannamme mukanamme
Jäänteitä menneisyydestä
Painolasteja
Sanomattomia sanoja
Itkemättömiä itkuja
Ja niiden ytimessä
Yhteyden kaipuu
Itseen ja toisiin

Samankaltaisiin ihmisiin
Jotka näkevät meidät sellaisina
Kuin todella olemme
Ja silti rakastavat
Sitovat haavoja
Vaikka olisivat ne itse aiheuttaneet
Pyytävät ja saavat anteeksi
Aina uudelleen

Ihmismieli on taitava
Löytämään ratkaisuja sieltä
Missä näyttää olevan pelkkiä umpikujia
Ja päinvastoin
Menneisyyden paino voi painaa alas
Mutta myös kohottaa katsomaan taaksepäin
Sitä sukujen ketjua
Joka yritti parhaansa
Mutta jäi monessa vajaaksi
Siirsi taakkojaan eteenpäin
Omaa voimattomuuttaan
Kun ei muutakaan osannut

Ehkä löydän itsestäni lempeyttä ja voimaa
Kohdatakseni tuon kaiken
Raa´an ja raadollisen
Mutta myös inhimillisen
Tuskien sulatusuunin
Joka muhii geenitasolla asti
Haluten tulla nähdyksi ja kuulluksi
Vaikka sitten pakolla

Tuska ja ahdistus kun eivät poistu
Kieltämällä
Tukahduttamalla
Tai vaikenemalla
Vaan ainoastaan tuntemalla
Hyväksymällä
Ja rakastamalla

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *