Seitsemäs luku
Kasvuohjelman aikana saavutin muutaman kriittisen ja oleellisen pisteen, jotka olivat välttämättömiä sisäisen muutoksen mahdollistumiselle. Yksi niistä tuli kohdattavaksi eräässä psykodraaman kaltaisessa vuorovaikutustilanteessa. En itse ymmärtänyt olevani nöyristelevässä ja pelkäävässä tunnetilassa tuossa hetkessä. Ohjaajani oli kuitenkin valpas ja kysyi oman vuorovaikutus osuuteni päätyttyä, että olenko aivan varma, ettei olisi enää mitään muuta, mitä haluan tilanteessa sanoa tai tehdä. Ymmärsin ohjaajan tarkkaavaisesta katseesta, että olisi syytä hetkeksi pysähtyä ja odottaa.
Tuossa odotuksen tilassa jostain kehoni ja alitajuntani syvyydestä alkoi nousta todella vahva, suoraviivainen ja väkevä viha. Kehoni tärisi ja vapisi. Siinä hetkessä kirosin Jeesuksen, tai oikeamminkin sen kuvan Jeesuksesta joka oli uskonnollisuuden kautta mieleeni muodostunut, helvettiin ja raivosin kireiden hampaiden välistä sylki lentäen, että älä tule ikinä takaisin.
Nousin mielikuvissani pelkäämääni valtavan vaikuttavaa auktoriteettia vastaan ja toivotin tuon mielikuvan helvettiin, pois elämästäni.
Rakenteita järkyttävä ja erittäin voimakas kokemus. Puhdistava. Tyhjentävä. Draaman kerrannaisvaikutukset on olleet odottamattoman suuria ja osittain varmasti edelleen alitajunnassani piilossa olevia.
Toinen oleellinen ja kriittinen piste seurasi kun kerran pysähdyin kotonani lukemaan luetteloa läheisriippuvaisen oireista. Luettelon perusteella koetin saada puolisoani havahtumaan siihen, että hän on mielestäni läheisriippuvainen.
Ei ollut kovin tuottoisa havahduttamisyritys ja riittävän pitkään kun listaa kävin läpi, tajusin kääntää katseen puolison sijasta itseeni.
Ymmärsin, että itseasiassa minussa itsessäni oli erittäin suuri osa noista listassa mainituista läheisriippuvaisen piirteistä ja että ei ole niinkään asiani tutkia puolisossani mahdollisesti vaikuttavia rakenteita, vaan itsessäni.

Olin elänyt elämäni sellaisessa ymmärryksessä itseni suhteen, että olin kaikinpuolin terve, ihan tavallinen ja normaali yksilö. Normaalius merkitsi minulle jotakuinkin sitä, että kaikki on riittävän hyvin, eikä ole tarvetta muutokselle. Olin sokea itsessäni tapahtuville asioille, tunteille, uskomuksille ja ajatuksille, jotka ohjasivat käyttäytymistäni.
Oli kipeä ja epäuskoinen hetki olla kasvokkain sellaisen mahdollisuuden kanssa, että voisin jollakin tavalla olla epänormaali, saatikka sairas. Läheisriippuvuus kun on sairauden kaltainen tila, tavallaan kuin sairaus. Se on kokonaisvaltaisesti vaikuttava, sisäinen, identiteettiin liittyvien uskomuksien luoma näennäis minuus. Se on kuin matrix, jonka kautta todellisuus näyttäytyy niin ikään näennäisenä, värittyneenä ja ikäänkuin vääristyneenä.
En pidä läheisriippuvuus sanasta, sillä se ei tunnu todellisuudessa juurikaan kuvaavan tuota kokonaisvaltaista ilmiötä sanan takana.
Läheisriippuvuus on ilmiönä äärimmäisen yleinen ja se raskauttaa monella tavalla elämää. Läheisriippuvuuden kautta projisoituu todellisuusvääristymiä. Se on kokonainen todellisuuden kuvajainen ja heijastuma. Läheisriippuvainen on ikäänkuin mielensä uskomuksien vanki. Aiheesta voisi ja kenties tulisikin kirjoittaa lisää kirjoja, jotta olisi mahdollista, että jokainen joka kaipaa päästä tuosta uskomusten värittämästä tilasta pois todellisuuden suoraan havainnointiin, saisi lisää työkaluja asiantilan hahmottamiseen.
Tuossa hetkessä, jossa aloin tajuta olevani läheisriippuvainen, elin läpi vaikeita tunne ja ajatusprosesseja. Ajattelin, että jos olen jollain tavalla sairas ja se paljastuisi, niin tulisin tietenkin hylätyksi sen tähden. Joutuisin ivan, pilkan ja halveksunnan kohteeksi. Sittenhän ihmisarvoni mitätöityisi kokonaan ja minusta tulisi hylkiö. Käsitykseni terveestä mielestä ja mielenterveydestä, alkoi saada lisää sävyjä. Alkoi kehkeytyä ajatus siitä, ettei kukaan todennäköisesti osaisi edes määritellä absoluuttisesti tervettä mieltä. Myös käsite normaalius koki saman kohtalon mielessäni.
Monia muitakin kriittisiä ja muutokseen johtaneita hetkiä koin noina vuosina, mutta nuo edellä kuvatut lienee oleellisimpia.
Kasvuohjelma oli ohjannut minut muutoksen polulle ja tarjonnut turvallisen ympäristön alkaa rakentaa uutta käsitystä itsestäni, maailmasta ja todellisuudesta. Sisäinen muutosprosessi oli kuitenkin vasta käynnistynyt ja jatkui voimakkaana vielä vuosien ajan.
Samoihin aikoihin kun kasvuohjelma loppui, muutimme erilleen silloisen puolisoni kanssa. Koettelemukset jatkuivat ja kärsimystä tuotiin koettavaksi aina vain lisää ja uusissa muodoissaan. Lopulta päädyimme avioeroon. Oli viimeisimpiä mieleeni voimakkaasti piintyneitä ja uskonnollisuuteen liittyviä uskomuksia, että kun on naimisiin menty niin yhdessä täytyy olla hautaan saakka. Tuokin uskomus murentui. Kaikki uskomukset uskontoon liittyen olivat hajonneet.

Avioero ja perheen hajoaminen oli kipein irtipäästämisen kokemus mitä olen elämässäni kokenut. Luopumisen kipu oli tuskallista. Tunsin syvää erillisyyttä ja epätoivoa. Itkin paljon ja usein.
Sovimme puolison kanssa vuoroviikkovanhemmuudesta. Lapsista irtipäästäminen joka toiseksi viikoksi tuntui järkyttävältä. Tunsin epäonnistuneeni ihmisenä kaikilla tavoilla.
Yksinäisyys jota koin, oli musertavaa ja kestämätöntä. Hylkäämisen kokemus tuli todeksi. Elin ja koin sitä intensiivisesti joka solullani.
Olin syvässä kärsimyksen tilassa ja kaipasin tuskallisen paljon syvää kohtaamista ihmisten kanssa. Kaipasin erityisesti kokea kumppanuutta, uskottua, läheistä ja hyväntahtoista yhteyttä. Arvottomuuden ja mitättömyyden kokemukseni oli aktivoitunut taas ja tälläkertaa se oli erityisen massiivinen.
Kaipasin ihmisen syliin. Kaipasin tulla kuulluksi, katsotuksi, rakastetuksi, hyväillyksi ja hyväksytyksi. Kaikki ihmisyyden yhteyteen liittyvät tarpeeni huusivat punaisella.

Moninaiset minussa vaikuttaneet alkukantaiset tarpeet sysäsivät minut etsimään vastausta siihen, että olenko ainoastaan hylkäämisen arvoinen vai onko minussa jotain josta voidaan aidosti myös tykätä ja välittää.
0 kommenttia