Torstaina 10.10. vietetään jälleen jokavuotista maailman mielenterveyspäivää. Tänä vuonna päivän teemana on: ”Mielenterveys on jokaisen oikeus”. Tämä tarkoittaa yhdenvertaista oikeutta hyvään mielenterveyteen, mutta myös oikeutta saada matalalla kynnyksellä tukea silloin, kun sitä tarvitsee. Mielenterveyden vaalimisessa kyse ei ole vain yksilöiden vaan koko yhteiskunnan asiasta, sillä henkinen pahoinvointi tulee myös kansantaloudellisesti hyvin kalliiksi.

Juuri ilmestyneen Eläketurvakeskuksen ja Kelan tilaston mukaan mielenterveyden perusteella myönnetään Suomessa lähes 40 prosenttia kaikista työkyvyttömyyseläkkeistä. Lisäksi mielenterveysongelmiin perustuvalle eläkkeelle siirrytään keskimäärin yhä nuorempana. Tämä tuo yhteiskunnalle valtavat taloudelliset kustannukset puhumattakaan siitä inhimillisestä kärsimyksestä, jonka se tuottaa työelämästä jo nuorena syrjäytyneelle ihmiselle.

Tästä huolimatta panostusta mielenterveystyöhön ei pidetä ainakaan viime aikaisten poliittisten päätösten perusteella Suomessa lainkaan tärkeänä. Sen sijaan sen resursseista, kuten myös erilaisesta mielenterveyden tukemiseen keskittyvästä järjestötoiminnasta, ollaan leikkaamassa tulevaisuudessa vain lisää. Tämä kaikki pistää todella miettimään, minkälaiseen katastrofiin hyvinvointiyhteiskuntamme tulee tällä menolla lopulta päätymään? Henkinen pahoinvointi ja oireilu on Suomessa hyvää vauhtia syrjäyttämässä henkisen hyvinvoinnin samalla, kun mielenterveyskriisi on ollut maassamme kipeän ilmeinen jo hyvin pitkään. Silti mielenterveystyöhön käytetyt resurssit vain supistuvat vuosi vuodelta. Miten meillä oikein on kaikkeen tähän kansantaloudellisesti tai edes inhimillisesti varaa?

Olen itse törmännyt edellä mainittuihin realiteetteihin hyvin konkreettisella tavalla myös oman psykiatrisen hoitoni osalta. Minut ollaan nimittäin lähiaikoina siirtämässä psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon siitä huolimatta, etten hyvin todennäköisesti tule siellä vaikeatasoisen oireiluni ja monimutkaisen psyykenlääkitykseni puolesta pärjäämään. Tähän liittyen minulle onkin jo pitkään hoitotahojeni puolesta suositeltu siirtymään jatkossa hoitoon yksityiselle puolelle.

Minulla oli juuri hiljattain toinen kahdesta psykiatrian poliklinikan asiakkuuden kohdaltani päättävästä lopputapaamisesta omahoitajani kanssa. Hän totesi siinä, ettei uloskirjoitukseni ole hänen, eikä myöskään nykyisen hoitavan psykiatrini oma päätös. Kaikki pidempiaikaiset hoitokontaktit omassa sairaanhoitopiirissäni kuulemma vain päätetään huolimatta siitä, mikä on kunkin psykiatrisen potilaan sen hetkinen tilanne tai avun tarve. Tämä kaikki tuntuu minusta potilaana hyvin kylmältä ja dystooppiselta todellisuudelta. Se saa todella pohtimaan, olemmeko jo tällä hetkellä ennemminkin pahoinvointiyhteiskunta kuin sivistynyt länsimainen hyvinvointiyhteiskunta?

Tämänvuotisen maailman mielenterveyspäivään liittyvässä Mieli ry:n julkaisemassa tiedotteessa myös todetaan, että mielenterveyttä voi vahvistaa monella tavalla. Omista tunteista pitää voida puhua ja vaikeissa tilanteissa on saatava apua – matalalla kynnyksellä ja nopeasti. Usein oma olo ja tilanne helpottaa edes vähän jo sillä, että joku aidosti kohtaa ja kuuntelee. Tarvitsemme tähän liittyen toinen toisiamme ja myös yhteiskunnan luomia turvaverkkoja. Tällä hetkellä kuitenkin vaikuttaa valitettavasti siltä, että nyky-yhteiskuntamme turvaverkossa on aivan liikaa ihmisen läpimentäviä reikiä. Yhä useampi apua tarvitseva ihminen tippuu tulevaisuudessa psykiatrisen avun ja tuen ulkopuolelle samalla, kun henkinen pahoinvointi yhteiskunnassamme jatkuvasti kasvaa.

Jonkin siis täytyisi muuttua ja pian! Meillä ei olisi yhteiskuntana varaa menettää enää yhtään ihmishenkeä puutteellisen tai toimimattoman mielenterveyshoidon vuoksi. Meillä ei olisi myöskään varaa syrjäyttää enää yhtäkään ihmistä yhteiskunnan ja työelämän ulkopuolelle. Mielenterveyden tulisi olla meistä jokaisen oikeus, aivan kuin tulevan mielenterveyspäivän teemassakin todetaan. Tätä oikeutta täytyy vahvistaa ja vaalia sekä makrotasolla poliittisessa päätöksenteossa, että myös mikrotasolla jokapäiväisissä ihmistenvälisissä kohtaamisissa.

Muistetaanhan siis kysyä toinen toisiltamme, että mitä kuuluu ja onko kaikki hyvin? Yritetään myös pitää itsestämme ja toisistamme mahdollisimman hyvää huolta, että jotenkin selviäisimme elämässä eteenpäin kaikista tulevista leikkauksista ja henkisestä pahoinvoinnista huolimatta. Meistä jokaista nimittäin tarvitaan tässä yhteiskunnassa. Sen jokainen jäsen on myös ihmisenä aivan yhtä arvokas ja avun ja tuen arvoinen riippumatta siitä, onko hän yhteiskunnan aktiivinen ja tuottava jäsen tai sitten syrjäytynyt kokonaan sen ulkopuolelle.

Päätän kirjoitukseni seuraavaan runoon, jonka laadin mielenterveyspäivän teemaakin mukaillen:

Kiinni pitävät kädet

Joskus täytyy suuttua
Että jokin voisi todella muuttua
Taistella vastaan
Kun yhteiskunta jättää auttamatta
Kansalaistaan
Pitää heikompien puolia
Vaikka maailma onkin täynnä 
Niin monia uhkia ja huolia

Milloin meistä oikein tuli
Näin kovasydämisiä?
Missä kohdin kadotimme
Kykymme empatiaan
Samaistumisen toistemme kokemaan
Inhimilliseen kärsimykseen?
Kuinka monen ihmisen
Täytyy menettää henkensä
Ennen kuin ymmärrämme taas
Tarvitsevamme toisiamme?

Suren niitä menetettyjä henkiä
Kesken jääneitä elämiä
Joita yhteiskuntamme
Ja nykypsykiatrinen hoitokulttuurimme
Jatkuvasti tuottaa:
Avun tarve ja resurssit 
Eivät kohtaa
Kärsivä ihminen ja hoitojärjestelmä
Eivät kohtaa
Yhteiskunta ja inhimilliset arvot
Eivät kohtaa
Kohtaamattomuuden kulttuuri kukoistaa
Yleisen mielenterveyskriisin ytimessä

Emmekö ole oppineet mitään
Menneestä elämästä ja ihmisyydestä?
Emmekö ymmärrä
Että niukkenevat hoitoresurssit
Synnyttävät vain lisää kurjuutta
Odotetun ryhtiliikkeen sijasta?
Toipuminen mielenterveyden haasteista
Kun ei onnistu vain tahdon voimalla
Tai rautaisella itsekurilla
Vaan ainoastaan asianmukaisella hoidolla
Ja välittävän kohtaamisen kautta

Me kaikki tarvitsemme ympärillemme
Myönteisiä ja parantavia peilejä
Silloin kun hyvinvointimme horjuu
Löytääksemme jälleen tien takaisin
Itsemme ja toisten luo
Tarvitsemme ihmisiä
Jotka mieluummin nostavat ylös
Kuin painavat alas
Jotka kannattelevat ja välittävät
Koko ihmisyytensä voimalla

Tarvitsemme välittämisen reformia
Inhimillisyyden vallankumousta
Niin yksilö- kuin myös yhteisötasolla
Valaisevia majakkoja
Välinpitämättömyyden pimeyteen
Ihmisiä jotka eivät päästä meistä irti
Pudotessamme reikiä täynnä olevan
Yhteiskunnan turvaverkon läpi
Sillä meillä ei ole tässä elämässä
Lopulta muuta kuin meistä 
Kiinni pitävät kädet

 

Lue myös kirjoitukseni:

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *