Henkinen väkivalta on yleinen ilmiö. Minusta pitäisi sanoa vain väkivalta, sillä emotionaalinen taso ei tee sitä lievemmäksi. Päinvastoin jatkuva alistaminen voi jättää syvemmät arvet itsetuntoon. Monesti henkinen väkivalta naamioituu ”leikin ja huumorin” taakse, kun esimerkiksi vanhemmat alistaa omaa lastaan ilkkumalla. On eri asia heittää rakkaudella vitsiä kun saa 10 kertaisesti hyväksyntää ja validointia takaisin. Vahingolliseksi se muuttuu silloin kun vaakakuppi on selvästi negatiivisen validoinnin puolella. Henkisen väkivallan ilmapiirissä ei uskalla ilmaista aitoja tunteitaan häpäisemisen pelossa. Silloin oma minuuskin voi jäädä tuntemattomammaksi. On selviydyttävä ja pidettävä itsensä erillään aidoista tunteista jottei joudu vaaraan muiden alistaessa niistä.

Henkinen väkivalta on niin yleistä, että sitä voi olla vaikea tunnistaa.

Jatkuva naljailu voi olla jossain päin Suomea ”maan tapa” johon loukkaantumistaan ilmaisevat saa huumorintajuttoman leiman. Moni vanhempi pitää viattomana leikinlaskuna asiaa, joka menee tosi syvälle lapsen minäkuvaan. Lapsella on monia ikäkausia joista saa aikaan alistavia vitsejä. Taaperona kun omat tunteet ja mielipiteet ovat tärkeitä saada ilmaista, on yleisesti kutsuttuna ”uhmaikä”, joka itsessään on jo täysin harhaanjohtava. Lapsen tarkoitus ei ole uhmata vaan tutkia omaa tahtoaan. Ekaluokkalaisella vaihtuu hampaat ja se voi olla yksi ”hyvä” vitsailun aihe. Murrosiässä alkavat piirteet ja ääni muuttua. Kun lapsesta alkaa muuttua aikuinen se on herkkää aikaa, jolloin voi saada aikuisilta hyvin epätervettä kommentointia ja huomiota. Myös kun lapsi alkaa ilmaista ihastumistaan, saatetaan aiheesta kiusoitella ikävällä tavalla.

Henkisestä väkivallasta puhutaan enemmän aikuisten parisuhteisiin liittyen, mutta harvemmin kuulee puhuttavan tästä lasten kohdalla. Lapset joutuvat alistumaan perheen tapoihin jotka voi olla todella vahingollisia. Lapsella tulee olla aina oikeus omiin tunteisiin ja niiden ilmaisemiseen. Lapsen tunteet tulisi ottaa huomioon siinä miten hänelle puhutaan.

Jos hänestä jokin tuntuu pahalta, sitä ei tule kuitata vain ”leikkinä” tai huumorintajuttomuutena. Lasta on hyvä muistuttaa puolustamaan itseään ja rohkaisemaan ilmaisemaan omia tunteitaan. Vuoroviikko perheissä voi olla hyvin erilainen kulttuuri siitä miten lapselle puhutaan. Niitä häpäisemisen jälkiä korjataan aina visiitin jälkeen toisessa perheessä, jossa tunteita ei tarvitse hävetä. Pahinta on jos molemmissa perheissä lapsi joutuu alistumaan henkiseen väkivaltaan.

Jatkuva alistetuksi tuleminen voi johtaa kompensaation tarpeeseen alistaa muita. Se voi purkautua koulukiusaamisena. On hyvin tärkeää miten tulee kohdatuksi emotionaalisella ja verbaalisella tasolla. Koulukiusaamisen taustalla on aina jokin paha olo ja se paha olo voi tulla perheessä olevasta ”viattomasta leikinlaskusta” joka on tarkemmin katsottuna johdonmukaista henkistä väkivaltaa. Joten voitaisiinko normalisoida, että vitsi ei ole vitsi jos se ei aidosti hauskuuta kaikkia osapuolia?

Alistetuksi tulemisen kokemus voi tulla myös jos ei tule kuulluksi ja nähdyksi tarpeineen.

On pakko sopeutua ja alistua jos aina joku muu tietää paremmin. Henkisen väkivallan jäljet voivat kääntyä itseinhoksi ja syväksi häpeän kokemukseksi. Aikuisena sisäinen puhe voi olla tämän seurauksena hyvin mitätöivää ja ankaraa. Henkinen väkivalta voi kääntyä itseinhoksi. Se voi aiheuttaa myöhemmin elämässä itsetuhoa, addiktioita, masennusta ja kyvyttömyyttä luoda turvallisia yhteyksiä. Häpäistyksi tulemisen pelko nousee ihmissuhteiden luomisen esteeksi eikä itseään häpeämään oppinut välttämättä tunnista turvallisia yhteyksiä vaikka niitä kaipaa.

Henkinen väkivalta tekee syvää tuhoa ihmisen minäkuvaan, joten kysymys on todella vakavasta asiasta. Etenkin kun on kysymys lapsista joiden käsitys itsestä rakentuu sen varaan millaista suhtautumista saa ympäristöstä itselleen. Henkisen väkivallan tunnistamista pitäisi opettaa jo lapsille jotka joutuvat tottumaan siihen pienestä asti. Silloin voidaan saada lapsi ymmärtämään, että hän ei ole huono vaan itseasiassa häntä kohdellaan väärin. Ehkä silloin vahingot jäisivät pienemmiksi ja lapsi oppisi erottamaan aikuisen oman pahan olon omasta huonoudestaan.

Vanhemmat jotka ovat itse joutuneet kasvamaan henkisen väkivallan alla, eivät usein tunnista tekevänsä sitä itse. Etenkin jos eivät ymmärrä sen jälkiä itsessään. He ovat ehkä joutuneet alistumaan ja he kantavat usein häpeää itsestään, jota kompensoidaan alistamalla jotakin muuta, – joskus omaa lasta. Häpeä voi olla tunnistamaton. Kysymys on eräänlaisesta tiedostamattomasta ketjureaktiosta, taakkasiirtymästä. Ketjun voi kuitenkin katkaista jos ymmärtää jälkien vakavuuden.

Jos lapsi pystyy ilmaisemaan todellisia tunteitaan vanhemman käytöksestä, se saattaa avata aikuisen silmät. Välttämättä näin ei kuitenkaan käy vaan pahimmassa tapauksessa lasta lytätään sen jälkeen pahemmin. Alistajan on pakko torjua tunteensa tällä tavoin yhä voimakkaammin keinoin, sillä on kivuliasta katsoa omia käytösmalleja joiden varaan koko oma psyykkinen järjestelmä saattaa nojata ja rakentua. On iso asia myöntää toimivansa väärin, se vaatii kannattelun kykyä omille vaikeille kokemuksille. Siksi moni ei siihen välttämättä pysty.

Silloin ainoa mahdollisuus selvitä oman psyykkisen kuormansa kanssa on jatkaa sen kaatamista muiden päälle, usein puolustuskyvyttömien lastensa päälle. Ongelma on mielestäni hyvin laaja sillä henkistä väkivaltaa normalisoidaan myös viihteessä. Joten voitaisiinko henkisestä väkivallasta puhuminen normalisoida, myös silloin kun joku muu tarkoittaa sen vitsiksi?

Kyse ei ole siitä, ettei mitään enää saa muiden loukkaantumisen pelossa sanoa, vaan vahingollisen ilmapiirin tunnistamisesta. Henkisen väkivallan erottaminen huumorista ja myös koulukiusaamisen juuriongelman tunnistamista ja kitkemistä.

Näihin talkoisiin voimme osallistua kaikki tarkastelemalla itse millaisesta keskustelukulttuurista tulemme, ja mitä tuomme sieltä yhteiseen pöytään. Vaikka vahinko olisi jo tapahtunut, voi tehdä suuren muutoksen tunnistamalla omaa toimintaa ja pyytämällä anteeksi loukkaavan ja alistavan puheen kohteeksi joutuneelta. Tämä teko voi nostaa ison taakan henkistä väkivaltaa kokeneelta. Silloin hän ei enää joudu kantamaan omana lastia, joka ei hänelle kuulunut. Anteeksi pyyntö voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuneen ketjun ja sillä voi olla kauas kantoiset positiiviset vaikutukset.

Oman loukkaavan puheen väkivaltaisen vaikutuksen tunnistaminen jo itsessään on suuri ja arvostettava teko kohti turvallisempaa keskustelukulttuuria. Se vaatii paitsi omien häpeän tunteiden, myös kaukaa suvusta jatkumona tulleiden tunteiden läpielämistä. Se on joskus hyvin epämiellyttävää, mutta juuri siksi niin vaikuttavaa. Täydellisyyttä ei odoteta keneltäkään, mutta oman keskeneräisyyden hyväksyminen ja myöntäminen on jo paljon.


Lue myös artikkelini:

Jokainen kipusi ansaitsee ja tarvitsee tulla nähdyksi rakkaudessa
Kuinka parannetaan rakkaudettomuus itsessä?
Traumaattiset kokemukset muuttuvat usein uhrin häpeäksi
Nähdyksi tulemisen lahja – Jos lapsena ei tullut hyväksytyksi omana itsenään, samaa kokemusta saattaa etsiä ihmissuhteista koko elämänsä
Se miten puhumme toisillemme kertoo sisäisestä turvan tai turvattomuuden tilasta
Lapsena koettu turva on kivijalka aikuisuudelle
Miten puhun lapselleni
Kohtaamaton trauma luo kuilun yhteyteen ihmisyydessä
Kun trauma on kehossa koitamme turhaan korjata mieltämme
Trauma on se mitä koit, ei se joksi synnyit
Trauma on hermostossa – Triggeröityminen ei ole valinta
Trauman takana on ihminen – dissosiaatioista vapauteen
Dissosiaatio arjessa
Traumaperäinen stressihäiriö