”Ei mun takki kaipaa neulaa ei lankaa, vaan sielu kaipais seuraa parempaa..”
Siiinä varmaan monelle meistä se kaikista kipein asia elämässä. Kaipuu yhteyteen toisen ihmisen kanssa.
Ykseys. Yhteys. Yhteisöllisyys.

Todella moni meistä tänäpäivänä oireilee yksinäisyyden kokemusta. Kokemusta siitä, kun ei ole ketään jolle olla totta, sellaisena kuin aidoimmillaan on. Kaikkine haavoineen ja arpineen. Elämän kolhimana.
Aina ja kaikessa kun peilaan asioissa omaa elämänkokemusta, niin tuohon liittyen seuraava pohdinta aiheesta.
Mikä on ihmisen suurin este, muodostaa syvällinen yhteys toiseen ihmiseen? En taaskaan tiedä, saati väitä tietäväni jotakin, mutta sen mitä omalla kohdalla olen kokemuksilla koetellut ja lisäksi todella monta ihmistä matkalla kohdannut, niin suurin este tuon yhteyden muodostamiseen liittyen on sisimmässä oleva pelko.
Pelkäämme sitä että tulemme nähdyksi sellaisena kuin olemme. Ilman naamioita. Rooleja. Suorituksia, saati saavutuksia. Vain ihmisenä.
Pelkäämme kuollaksemme sitä, että tuon tapahtuessa, tapahtuu sama kuin monelle meistä on menneisyydessä tapahtunut. Emme kelpaa. Tule hyväksytyksi. Pelkäämme tulevamme vain taas kerran hylätyksi.
Itse pakenin kaikin mahdollisin keinoin tuota lamaannuttavaa pelkoa sisimmässäni. Olin pahimmillaan valmis ennemmin kuolemaan, kuin kohtaamaan tuon tunteen. Olkoon, ettei tuo tunne tuolloin ollut edes selkeä. Sensijaan se esiintyi vain pelkona kaikkea ja kaikkia kohtaan. Suunnattomana ahdistuksena rintakehässä. Musta möykky, jota ei kyennyt sanoittamaan. Se vain oli, vaikutti ja hautasi elämässä kaiken alleen.
Pyrin vuosia ja taas vuosia pakoon tuota tunnetta, eläen totalisessa yksinäisyyydessä. Suojasihan tuo yksinäisyys itseä niiltä ärsykkeitä, joita toiset ihmiset käytöksellään aktivoi.
Kun sitten lopulta pakomatkani tuli tiensä päähän, olin yllättynyt eniten siitä että uskaltautuessani pikkuhiljaa luottaan toisiin ihmisiin, he eivät enää kohdelleetkaan huonosti saati hyljänneet.

Kun sitten aloin tutkimusmatkan itseeni, tuo matka on opettanut sen, etten todellisuudessa pelännytkään toisia ihmisiä, vaan omia tunteita. Tuo lopulta selitti sen jatkuvan pahan olon myös yksinään ollessa. Tunteet kun on minussa, ei noissa toisissa ihmisissä. Mitä enemmän itseä ja omia tunteita uskalsin kohdata, sitä lähemmäs toisia ihmisiä pääsin. Nykyhetkessä kyeten kohtaamaan ihmisen kuin ihmisen, ilman pelkoa.
Tämä kaikki on opettanut itselleni sitä, etten läheskään aina tiedä mikä itselleni on parhaaksi. Saati sitä, että jokin aluksi ikävältä tuntuva tilanne saattaakin lopulta olla suuri siunaus. Noiden ikävien fiilisten kohtaamisen myötä kun olen esimerkiksi löytänyt elämääni ystäviä. Ihmiselle joka on pitkään kokenut olevansa yksin, tuo on todella suuri asia. Ymmärrys siitä, ettei elämässä tarvitse taistella yksin kaikkea ja kaikkia vastaan. Sen sijasta, voimme olla toinen toisemme puolella. ❤️
Kylläpä olit saanut osuvasti ja kauniisti kiteytettyä tämän tärkeän aiheen. Näinhän se juurikin
on että erillisyyden ja yksinäisyyden tunne on peräisin jostakin meidän elämän varrella koetuista
tunnetraumoista: Että meidät jätetään lauman ulkopuolelle, hylätään.
Kauan olen minäkin saanut painiskella ja selvitellä mistä tässä on oikeastaan kyse ja omalla kohdallani voin
todeta että tärkeintä on ettei itse hylkää itseään. On siinä ollut opettelemista ja on edelleenkin.
Olla itsensä puolella ensin, sen jälkeen voi lähentyä muitakin. <3
Lämmin kiitos kommentistasi. <3
Itsensä hylkääminen on hetkittäin sellainen selkäytimestä automaationa aktivoituva malli, joka tiedostamisen ja lempeyden myötä muuttaa muotoaan. Kun ei enää hylkää itseä, ei kukaan toinenkaan sitä pysty tekemään. Opettelua, sitäpä sitä.