Elämäni ensimmäiset kolme vuosikymmentä sisälsi suunnattoman määrän pelkoa. Nyt miettien yksi suurimmista peloista liittyi vääristymään johon kasvoin jo varhaisessa lapsuudessa. Sana ’Jumala’ oli minulle se, mikä aktivoi suunnattoman pelon sisimmässäni.

Ei ihme, että jättäessäni aikanaan päihteet, tuosta sanasta tuli lopulta uuden elämäni yksi vahvin kulmakivi. Olkoon että vielä tuolloin, umpi ateistina haistatin ylpeänä pitkät koko ukolle.
Kunnes elämä pysäytti. Isäni ajoi kännissä rekan eteen. Tuo menetys pysäytti niin totaalisesti, että se lopulta kyseenalaisti vahvan ateistisen maailmankatsomukseni.

Nyt ymmärrän että vertaistuki, jota olen kuluneen 18 raitista vuotta saanut hyödyntää, auttoi itseäni eniten siinä, että sain rauhassa rakentaa kokonaan uuden maailmankatsomuksen. Yhtenä osana sitä, rakentui uusiksi myös käsitys sanasta ’Jumala’. Ymmärsin samalla sen, että suurin moottori tuon sanan vastustamisessa oli suunnaton pelko. Olin oppinut käsityksen rangaistuksesta, jonka tulisin lopulta saamaan kaikista pahoista teoistani. Pelkäsin kuollakseni tulevani uskoon, Jeesusta julistaen. Samalla peläten niin paljon että syvällä sisimmässäni toivoin tuota, vapautuakseni noista kauhuista.
En hurahtanut. Enkä parahtanut. Paskaa on tullut tuulettimeen eräänkin kerran vuosien varrella, kiitos oman luupäisyyteni. Eli tarpeen oppia asioita vaikeimman kautta. Silti se tärkein oppi on tässä..

Olen saanut rakentaa suht vahvan luottamuksen elämää kohtaan. Siis sellaisen aidon luottamuksen, että kaikki on hyvin myös silloin, kun kaikki vaikuttaa äkkiseltään olevan päin persettä. Ei tarvetta julistaa. Saati tuomita ketään. Ei edes enää itseäni. Tuon sijaan olen saanut kipuillen kasvaa omaksi itsekseni. Ihmiseksi, joka nykyhetken arjessa rakastaa kohdata toisen ihmisen. Oppien samalla aina itsestä jotakin uutta ja ihmeellistä.

Mikä siis muuttui? Kaikki. Koko elämä. Olkoon että tuo tapahtui hitaasti vuosien kuluessa. Enää ei tarvitse pelätä sen enempää elämää, kuin rangaistustakaan. Yksi suurin oppi kaikessa kun on lopulta se, että tärkeintä ei ole pyrkimys elää virheetöntä elämää, vaan sen sijaan elää elämää, missä tehdessäni väärin osaan myöntää sen ja tarvittaessa pyytää anteeksi. Oppien virheistäni.

Paradoksaalisesti ne kaksi asiaa mitä elämässäni aikanaan eniten vastustin, ovat tänään ne kaksi vahvinta perustusta elämälleni. Ollen samalla ne ainoat asiat, joita kukaan toinen ei voi minulta ottaa pois. Raittius ja usko. Usko elämään. Hyvään. Rakkauteen. ’Jumalaan’ tai miksi ikinä kukanenkin haluaa tuota kutsua. 

Rakastan elämää. Raakana.