Ajattelin kirjoittaa eräästä itselle äärimmäisen rakkaasta aiheesta, toivosta. Siitä sisäisestä kokemuksesta, jossa kaikki on hyvin, olosuhteista riippumatta. 

Olen matkallani saanut kohdata suht laajalla rintamalla erilaisia vastoinkäymisiä. Hetkittäin kokien haasteet liiankin suurina kohdata. Yleisimmin noissa hetkissä, jolloin epätoivo ja lamaannus valtaa, jokin syvällä sisimmässä sanoo silti: ”Älä huoli, kaikki on hyvin.”
Järjellisesti ajatellen täysin absurdia jopa hullua, mutta totta. En nimittäin enää olisi muutoin tätä tässä kirjoittamassa. Loputtoman monta kertaa olen nöyrtynyt taakan alla, antaen periksi. Haistattaen pahimmillaan paskat kaikelle ja silti, elämä jatkuu.

Mistä tuo toivo sitten löytyy? Mikä sytyttää toivonkipinän?

En tiedä. Enkä osaa sitä edes järjellisesti selittää. Jokin osa minussa jaksaa uskoa, myös niissä toivottomimmissa hetkissä siihen, että (vielä joskus) kaikki on hyvin.

Mitä sitten tarkoittaa se, kun kaikki on hyvin? Yksinkertaisimmillaan sitä kokemusta, jossa olosuhteista riippumatta koen kaiken olevan hyvin. Nuo hetket voi olla häviävän pieniä hetkiä, armottoman puristuksen keskellä, jossa kokee hetkellisesti sen että kaikki asettuu juuri oikeille paikoilleen. Nuo hetket ovat niitä, jotka auttavat jaksamaan ja jatkamaan.

Samalla uskon vankkumattomasti siihen, ettei elämä ole vain ohikiitävä hetki, täynnä jatkuvaa, armotonta taistelua. Lopulta jokin syvällä sisimmässä uskoo vahvasti siihen, että kaikki haasteet ja vaikeudet antautuvat lopulta. Aikanaan.

Se kuva, joka minulla on piirtyneenä verkkokalvoille tuota hetkeä miettiessä, on niin sanoinkuvaamattoman kaunis, että jo pelkkä mielikuva luo rauhan sydämeen. Puhumattakaan siitä, kun aidosti uskoo saavansa vielä joskus tuon hetken elää totena. Tuo hetki kun on sellainen, missä kaikki haasteet ja vaikeudet, kaikki tuska ja puristus ovat päättyneet ja lopulta jäljellä on vain syvä tietoisuus siitä, kuin juuri tätä hetkeä varten tuo kaikki lopulta on koettu.