Minua sattuu,
mutta makaan hiljaa.
Pidätän hengitystäni ja
yritän unohtaa sen,
mitä olen ja mistä tulen.
Sen, että olen ansassa
tässä huoneessa ja vuoteessa,
eikä pakotietä ole.

Minne edes menisin jos
pääsisinkin nousemaan ylös
tästä sairaalasängystä?
Psykiatrisen osaston ovet ovat auki,
mutten voi kulkea niistä,
koska en pärjää itseni kanssa.
En siis pääse pakoon,
vaikka kuinka haluaisin.

Ja minä haluaisin niin paeta
maailman ääriin karkuun itseäni,
samoin kuin haluan paeta kauas
tästä sairaalarakennuksesta ja oikeastaan
aivan koko maankamaralta!

Mutta minä en voi,
sillä en voi olla niin vastuuton,
että nyt vain luovuttaisin.
Minun täytyy pystyä ja kestää,
tuli mitä tuli ja
tapahtui mitä tapahtui.

Ehkä minä voin paeta pääni sisällä
turtuuteen ja tunnottomuuteen.
Voin vangita henkeni ja sieluni
turtuuteen ja tunnottomuuteen.
Kun tunnen vähemmän,
kestän enemmän ja joskus
elämä vain on liian tuskallista
koettavaksi raakana.

Olin joskus varma, että psykiatrisen osaston sairaalasänky tulisi olemaan kuolinvuoteeni ja viimeinen maallinen lepopaikkani. Makasin monien vuosien ajan ikuisuudelta kestäneitä aikoja sairaalasängyssä, josta en vain päässyt nousemaan ylös, vaikka kuinka yritin. Sen seurauksena minua hyvin monet kerrat syyllistettiin ja moitittiin hoitohenkilökunnan toimesta motivaation ja yrittämisenkin puutteesta. Tämän seurauksena kokemani itseviha ja -inho kasvoi usein sietämättömänkin suureksi. 

Tästä huolimatta makasin hyvinkin pitkiä aikoja sairaalasängyssäni kykenemättä oikein liikahtamaankaan samalla, kun mieleni sisäinen ja ulkoinenkin todellisuus tuntui raatelevan minut elävältä. Sekä kehoni että mieleni oli jollain perustavalla ja merkilliselläkin tavalla jähmettynyt kauhusta niin, että tilani oli ajoittain jopa katatoninen. Menetin tämän myötä täysin toimintakykyni ja myös kykyni ilmaista itseäni.

Tästä kyvyttömyydestä seurannutta avuttomuuden, voimattomuuden ja klaustrofobisen kauhun kokemusta on varmasti vaikeaa kunnolla tavoittaa tai oikein ymmärtääkään, mikäli sitä ei ole itse henkilökohtaisesti kokenut. Tässä tilassa ollessani luulin, pelkäsin ja ajoittain toivoinkin kuolevani. En aina meinannut saada alas edes sairaalan Nutridrinkkejä tai lääkkeitäni. Muistan, kuinka läheiseni kerran konkreettisesti työnsivät suustani alas tarvitsemani lääkkeet, kun en saanut niitä muuten otettua. Ilman heidän apuaan ne olisivat jääneet ottamatta.

Kun en pystynyt oikein edes juomaan, muistan unelmoineeni jonkinlaisen sekavan ja epätodellisenkin houretodellisuuden keskellä nesteytystipasta, mutta se jäi haaveeksi. Minusta tuntui, että hoitohenkilökunta oli kaiken kaikkiaan lopulta melkeinpä yhtä avuton ja kyvytön kohtamaan avuntarvettani ja hätääni, kuin mitä noissa hetkissä itsekin olin. Tämä herätti minussa luonnollisesti suurta pelkoa ja turvattomuutta. Aloin hiljalleen valmistautumaan ja orientoitumaan kuolemaan sairaalasängystäni käsin, joka näytti kohdallani pitkään vääjämättömältä. 

Selvisin kuitenkin kaikesta huolimatta noista vaikeista ajoista lopulta hengissä ainakin fyysisesti. Pääsin nousemaan ylös sairaalasängystäni, johon olin jossain vaiheessa uskonut tarinani päättyvän. Monelle ihmiselle käy valitettavasti minua huonommin, eivätkä he pääse nousemaan sairaalasängyistään, vaikka se olisi selviämisen ja elämänkin edellytys. Opin myös niiden tuskantäyteisten ja lamaantuneiden aikojen seurauksena, jotka vietin useampienkin psykiatristen osastojen useammissa eri sairaalasängyissä, että niihin on jalkeille pääsemisestä huolimatta mahdollista myös jäädä ja kuollakin hyvin monella eri tapaa.

Sairaalasänkyyn on siten oman kokemukseni mukaan todella mahdollista ja myös valitettavan tavallista unohtua hylättynä ja yksin. Se voi olla psykiatriselle potilaalle kokemuksellisesti ja myös konkreettisesti kaikista yksinäisin ja kammottavinkin paikka maailmassa. Siinä maatessani koinkin elämässäni oman henkilökohtaisen pohjakosketukseni niin monta kertaa, että ajattelin kaiken hyvän ja kannattelevan elämässä kadonneen aivan lopullisesti kokemus- ja näköpiiristäni. Jäljellä tuntui olevan kokemuksellisesti ainoastaan tyhjyyttä, liikkumattomuutta ja kuolemaa. 

Ja kuitenkin pääsin lopulta nousemaan ylös sairaalasängystä. Jossain vaiheessa minulla oli kaikesta edellä mainitusta huolimatta tarpeeksi voimaa ja kykyä nousta ja lopulta myös kävellä omilla jaloillani ulos psykiatrisen sairaalarakennuksen ovista. Kaiken siellä kokemani ja läpielämäni perusteella toivon lisäksi hartaasti, etten enää koskaan päätyisikään sinne takaisin. En haluaisi tai varmaan oikein kestäisikään enää jäädä jumiin sairaalasängyn pohjalle ainakaan yhtä lamaantuneena ja kykenemättömänä puolustamaan itseäni, kuin mitä olen aiemmin elämässäni joutunut.

Samaan aikaan tiedostan, että toimintakykyni, olemiseni ja yleinen selviämiseni elämässä on yhä, vuosia sairaalasängystä nousemisen jälkeenkin, edelleen hyvin vajavaista, voimatonta ja keskeneräistäkin. Jään yhä kotona usein jumiin omaan sänkyyni kokien, ettei minulta löydy tarvittavaa voimaa ja energiaa sieltä nousemiseen. Tunnen näissä ajoissa ja hetkissä oloni edelleen hyvin raskaaksi ja koen olevani ihmisenä hyvin epäonnistunut ja toivotonkin tapaus.

Silti minä kuitenkin nousen sängystäni kerta toisensa jälkeen. Joskus tarvitsen siitä nousemiseen enemmän aikaa, joskus vähemmän. Lisäksi vaikka oma elämäni yhä usein tuntuukin epämielekkäältä ja eräänlaiselta väsyneeltä raahautumiselta päivästä toiseen, yritän kuitenkin parhaani mukaan liikuttaa itseäni ja pysyä liikkeessä. Vaikka en siis nykyäänkään aina meinaa tavoittaa tekemieni asioiden tai edes oman elämäni järkeä tai mieltä, elän ja teen niitä kuitenkin omien voimavarojeni sallimissa rajoissa.

Tässä elämässä ei olekaan olemassa mitään takuita siitä, että asiat aina järjestyisivät parhain päin tai edes, että yrityksemme elämämme ja hyvinvointimme suhteen lopulta jotenkin palkittaisiin. Tästä huolimatta yritän jaksaa henkilökohtaisesti uskoa siihen, että sillä että edes yritän, on jo itsessään arvoa ja merkitystä. Yritän ajatella, että vaikka jäisin elämäni ja kaikkien siihen liittyvien tavoitteideni suhteen auttamattoman vajaaksi, olen kuitenkin ollut ja yrittänyt sen, mitä olen voinut. 

Elän ja olen tänä päivänä edes jollakin tavalla huolimatta siitä, että olen tuntenut kuolevani ja menettäväni itseni ja järkeni täysin. Olen rakastanut ja kiintynyt siitä huolimatta, että olen pelännyt rakkauteni kohteen menetystä jopa enemmän kuin kuolemaa.

Toivon, ettet sinäkään lukijani, antaisi oman elämäsi suhteen periksi. Vaikka olisit tällä hetkellä elämässäsi kuinka synkässä ja toivottomalta tuntuvassa tilanteessa, kuten yksin jonkin sairaalasängyn pohjalla, haluan valaa sinuun uskoa ja toivoa. Elämässä on kaiken rumuuden ja vaillejäämisen lisäksi myös paljon hyvää ja kaunista. Vaikket tällä hetkellä sitä lainkaan näkisi tai pystyisi kokemaan, tämä ei silti tarkoita, etteivät ne yhä olisi todellisia ja olemassa.

Kauniit sekä lohtua ja toivoa tuovat asiat ovat ehkä juuri nyt oman mielesi ja henkilökohtaisen kokemusmaailmasikin ulottumattomissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat kadonneet sieltäkään lopullisesti. Jo se, että tässä hetkessä kaikesta eletystä ja koetusta huolimatta hengität sisään ja ulos, on oma henkilökohtainen vastalauseesi elämän näköalattomuutta ja toivottomuuttakin vastaan.

Hengitä siis, sisään ja ulos, yksi pieni hengenveto kerrallaan. Tiedä, että olet rohkea ja urheakin näin tehdessäsi. Hengityksesi kertoo siitä, että et ole vielä luovuttanut täysin itsesi ja elämäsi suhteen. Asiasi voivat myös järjestyä ja vointisi voi kohentua siitä huolimatta, ettet pystyisi siihen tällä hetkellä itse lainkaan uskomaan.

Näiden sanojen myötä toivotan kaikille lukijoilleni ja myös itselleni valoa, voimia ja jaksamista tähän hetkeen ja myös alkavaan kesään! Elämä ei lopulta kohtele meistä ketään vain silkkihansikkain. Me kaikki olemme kohdanneet ja tulemme varmasti myös tulevaisuudessa kohtaamaan elämässämme menetystä, kärsimystä ja murhetta. Silti elämä on myös kaunis ja ainutkertainen mahdollisuus kokea kannattelevaa ja rakkaudellista yhteyttä sekä itseen että toisiin.

Oma sairastuminen ja syystä tai toisesta sairaalasängyn pohjalle päätyminen voi olla kohtaamistamme kärsimyksistä ja murheista suurimpia ja myös haastavimpia kestää ja käydä läpi. Näin on etenkin silloin, kun potilas ei siinä maatessaan tule hoitohenkilökunnan osalta oikealla tavalla ja asianmukaisesti kohdatuksi ja autetuksi. Tämä vuoksi sekä myönteisistä että myös kielteisistä kokemuksista liittyen nykypsykiatriseen hoitoon olisi tärkeää uskaltaa puhua ja kirjoittaakin mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti.

Parhaassa tapauksessa edellä mainittu lisää psykiatriseen hoitoon liittyvää tietoa ja ymmärrystä sekä parantaa hoidon laatua tulevaisuudessa. Joka tapauksessa se voi ainakin lievittää näihin kokemuksiin usein liittyvää syvää yksinäisyyden ja vääränlaisuudenkin kokemusta.

Et ole ihmisenä vääränlainen tai välttämättä tee mitään väärin, vaikket juuri nyt pääsisikään ylös sairaalasängyn tai omankaan sänkysi pohjalta. Joskus voimat vain loppuvat ja se on inhimillistä ja ymmärrettävää. Tällaisissa tapauksissa ja tilanteissa sekä meidän itsemme että myös meitä hoitavien alan ammattilaisten ja yleisesti aivan jokaisen ihmisen olisi tärkeää muistaa aidon kohtaamisen, ymmärryksen ja myös myötätunnon tärkeys ja merkitys.

Lue myös kirjoitukseni: