Tämä vuosi on pitänyt tähän mennessä sisällään hyvin monenlaisia haasteita ja myös hyvin raskaita ja huolestuttaviakin uutisia. Yksi niistä liittyy Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen palveluntuottajien kilpailutukseen. Sain hiljattain tietää erääseen somejulkaisuuni saamani kommentin kautta, että Kela kilpailuttaa tänä vuonna kaikki vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen palveluntuottajat sataprosenttisesti hinnan ja nollaprosenttisesti laadun perusteella. 

Koska saan ajankohtaisesti itse sekä psykoterapiaa että psykofyysistä fysioterapiaa Kelan vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena, kyseinen kilpailutus koskee luonnollisesti myös omaa psykoterapeuttiani ja fysioterapeuttiani. Psykoterapeuttini myönsi tiedon todenperäisyyden tiedusteltuani häneltä asiaa. Hän ei ollut kertonut minulle asiasta niin kuin ei aiemmastakaan vuonna 2022 tapahtuneesta kilpailutuksesta, sillä hän ei halunnut huolestuttaa minua tällä tiedolla ennen kuin kilpailutus oli toteutettu ja sen tulokset olisivat selvillä.

Tähän päätökseen vaikutti mahdollisesti myös oma historiani kyseisen asian suhteen. Edellinen pitkä psykoterapiani nimittäin päättyi käytännössä Kelan kielteisen hoitotukipäätöksen seurauksena vuonna 2014 tilanteessa, jossa minulla oli juuri havaittu ja leikattukin kasvain kilpirauhasesta ja koko kilpirauhanen sen mukana. Psyykkinen vointini romahti tuolloin mahdollisen pahanlaatuisen kasvainepäilyksen ja sitä seuranneen akuutin kuolemanvaaran seurauksena niin, että päädyin lopulta käymään viimeisellä terapiakäynnilläni akuuttipsykiatrisesta osastohoidosta käsin.

Nykyinen psykoterapeuttini onkin todennut minulle toivovansa osaltaan, ettei tämänhetkinen psykoterapiaprosessini loppuisi yhtä traumaattisella tavalla kuin mitä käytännön tasolla tapahtui ensimmäisen psykoterapiani kohdalla. Toivon osaltani hartaasti samaa. Joka tapauksessa vasta loppukesästä kuulemma selviää, jatkavatko kummatkin terapeuttini myös ensi vuonna vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen palveluntuottajina ja ovatko he siten tulevaisuudessa edes periaatteessa käytettävissäni terapeutteina.

Kesän kilpailutuksen lopputulema astuu kuulemani mukaan voimaan ensi vuoden alusta ja koska oma vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskeva kuntoutuspäätökseni on voimassa tämän vuoden lokakuun loppuun, seuraava mahdollinen myöntävä päätös ehtisi siis periaatteessa astua voimaan ennen tämän vuoden loppua. Tämä taas tarkoittaa psykoterapeuttini mukaan sitä, että vaikka hän putoaisikin tänä vuonna Kelan palveluntuottajalistalta, voisin kuitenkin jatkaa terapiatyöskentelyä hänen kanssaan vielä seuraavan kuntoutusjakson loppuun eli vuoden 2027 lokakuun loppuun asti.

Näin tietenkin edellyttäen, että ylipäätään tulen saamaan Kelalta uuden myöntävän kuntoutuspäätöksen. Sekin on tänä vuonna ilmeisesti hyvin epävarmaa, sillä Kelankin toimintaa ja määrärahoja kaikesta päätellen jatkuvasti supistetaan ja leikataan monien muiden hoito- ja kuntoutuspalveluiden ohella. Nämä tähän asti yhteiskunnan tarjoamat ja rahoittamat hoito- ja kuntoutuspalvelut ovat mahdollistaneet tähän päivään mennessä hyvinkin monen suomalaisen käytännön pärjäämisen ja selviytymisen jokapäiväisessä arjessa itseni mukaan luettuna. 

Maastamme päätettiin kuitenkin juuri hiljattain lopettaa kokonaan aivan kaikki sosiaalinen kuntoutus ja kuntouttava työtoiminta sen monen suomalaisen elämään liittyvästä tarpeesta ja hyödyllisyydestäkin huolimatta. Julkinen terveydenhuoltokin on ainakin psykiatrisen hoidon osalta romahdutettu jo yksin resurssisyistä käytännössä aikoja sitten. On siis kai vain luonnollista, että nykyinen leikkaus- ja kurjistamispolitiikka iskee kyntensä tällä tavoin lopulta Kelankin toimintaan. 

Ongelma tässä kaikessa vain on omalla kohdallani se, ettei minulla ole pitkäaikaisista ja vaikeista mielenterveyshaasteista kärsivänä ihmisenä olemassa tämänhetkisen Kelan kuntoutuksen lisäksi oikein mitään muutakaan käytännön keinoa tai väylää selvitä jokapäiväisessä arjessani saati sitten kuntoutua. Ottaen huomioon, että minut on jo aikaa sitten resurssisyistä uloskirjattu julkisesta psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta ja käytännössä myös julkisesta perusterveydenhuollosta, mitään tapaa selvitä ja pärjätä ei siten jää jäljelle, mikäli Kela syystä tai toisesta ensi syksynä eväisikin vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen jatkohakemukseni.

Nyt tämän jokavuotisen uhkakuvan ja pelon rinnalle on lisäksi astunut toinenkin uhkakuva ja mahdollinen kauhuskenaario eli se, ettei psykoterapeuttini enää kilpailutuksen takia pystyisikään jatkamaan terapiatyöskentelyä kanssani edes siinä tapauksessa, että vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskeva jatkohakemukseni hyvksyttäisiin Kelassa. Tämä tuntuu asiana hyvin vaikealta ja jopa kestämättömältä, sillä etenkin pitkä psykodynaaminen psykoterapia, jota ajankohtaisesti itse käyn, perustuu ennen muuta psykoterapeutin ja potilaan väliseen hyvin yksilölliseen ja ainutlaatuiseenkin yhteistyö- ja luottamussuhteeseen.

Tällaista hoito- ja luottamussuhdetta rakennetaan tämäntyyppisissä pitkissä psykoterapioissa usein käytännön tasolla hyvinkin pitkään ja suurella vaivalla, sillä sen koko hoidollinen vaikutus perustuu lopulta juuri tietyn terapeutin ja tietyn asiakkaan muodostamaan terapeuttiseen allianssiin ja sen piirissä saatuihin korjaaviin kokemuksiin. Kukaan muu psykoterapeutti ei siten voi vain mekaanisesti astua nykyisen terapeuttini saappaisiin ja jatkaa terapiatyöskentelyä kanssani siitä, mihin edellinen on jäänyt.

Nykyinen psykoterapiasuhteeni on siten minulle kaikista siihen liittyvistä menneistä ja nykyisistäkin haasteista ja kriiseistä huolimatta ainutlaatuinen ja periaatteessa myös ainoa mahdollinen. Pääsin juuri tämän terapiasuhteen avulla aikoinani irti vuosikausia kestäneestä sairaalakierteestä, johon putosin edellisen pitkän psykoterapiasuhteeni päätyttyä Kelan kielteiseen hoitotukipäätökseen. Olen viimeisen jo lähes seitsemän vuoden ajan rakentanut luonteeltaan hyvin haurasta ja raivostuttavankin helposti pois säikkyvää uskoani ja luottamustani suhteessa juuri tähän psykoterapeuttiin. Mahdollisen uuden psykoterapeutin kanssa kaikki tähän asti tehty työ näiden asioiden suhteen alkaisi pitkälti alusta, enkä tiedä miten sitä jälleen mitenkään osaltani jaksaisin..

Lisäksi olen aika varma, että mikäli psykoterapeuttini putoaisi tulevana kesänä Kelan palveluntuottajalistalta, sitä käytettäisiin Kelan toimesta eräänlaisena teknisiinkin seikkoihin pohjaavana perusteluna sille, ettei terapiaani olisi tästäkään käytännön syystä enää tarpeen heidän arvionsa mukaan jatkaa. Olenhan käynyt terapiassani ajallisesti jo hyvin kauan (lähes 7 vuotta), joka menee aikana hyvin monen ihmisen mielestä jo täysin yli kaiken tolkun ja kohtuuden. Edellä mainittu on käynyt toistuvasti selväksi muun muassa somen vertaistukipiireistä saamani palautteen pohjalta.

Jotkut vertaiseni ovat olleet aihetta käsittelevien kirjoitusteni tiimoilta minulle selvästi jopa vihaisia ja kipeänkin katkeria siitä, että minulle on myönnetty terapiaa näin pitkään samaan aikaan, kun he eivät ole saaneet välttämättä osaltaan edes kokeilla terapiaa hoitomuotona. Ymmärrän tämän varsin hyvin ja kokisin vastaavassa tilanteessa varmasti itsekin hyvin samankaltaisia tunteita. Se, että joku toinen saa osakseen sellaista apua ja tukea, jota itsekin kokee kipeästi tarvitsevansa ja vielä näin pitkään, herättää luonnollisesti avun saajaa kohtaan voimakastakin vihaa ja kaunaakin aikana, jona julkinen psykiatrinen hoito on jo yksin resurssisyistä ajettu yhteiskunnassamme käytännössä täysin alas.

Myös muiden yhteiskuntamme jäsenten ja jopa psykoterapian alan ammattilaisten voi olla kaiken kuulemani ja kokemanikin mukaan nykyisin hyvin vaikeaa ellei jopa mahdotonta ymmärtää senkaltaisia mielenterveyshaasteita, jotka eivät hoidu pois päiväjärjestyksestä sillä nopeudella ja tehokkuudella, mitä nykyinen koviin arvoihin ja itsenäiseen pärjäämiseen ja selviytymiseen pohjaava tehokkuuskulttuurimme osaltaan selkeästi edellyttäisi. Tämä suhtautumistapa ja ymmärtämättömyys pidempikestoisia psykoterapiaprosesseja kohtaan jopa psykoterapia-alan ammattilaisten itsensä toimesta kävi hyvin kuvaavasti ilmi muun muassa toissavuonna Psykoterapia-lehden kirjoitukseeni tehdyssä vastineessa. (https://kultainensulka.fi/hatahuuto-inhimillisemman-psykiatrisen-hoidon-puolesta/)

Vaikka oma terapeuttini ja eräät muutkin kohtaamani psykoterapia-alan ammattilaiset ovatkin olleet osaltaan ymmärtäväisiä sekä pitkän terapiani hyödyllisyyden ja välttämättömyydenkin suhteen, tiedän myös niiden alan ammattilaisten määrän jatkuvasti vain kasvavan, jotka eivät sitä ole. Sama koskee luonnollisesti yleistä mielipidettä ja myös nyky-yhteiskuntamme poliittisten päättäjien ymmärrystä hyvinkin pitkäaikaisen terapeuttisen ja muunkin hoidollisen avun ja tuen tarpeesta vaikeiden mielenterveyshaasteiden kohdalla. Miksei siis myös Kela ajattelisi seuraavan kuntoutuspäätökseni kohdalla säästöpaineessaan näin etenkin, kun millään inhimillisillä asianhaaroilla ei tämänhetkisten poliittisten leikkauspäätösten ja niiden takana suoraan piilevän alati kovenevan yhteiskunnallisen arvoilmapiirin perusteella näytä olevan käytännössä enää lainkaan väliä?!

Samaan aikaan, kun kaikki edellä mainittu on hyvin lohdutonta ja näköalatontakin kollektiivista todellisuutta, itselleni todellisuutta ovat myös tietyt itseäni ja psyykkistä vointiani koskevat valitettavat realiteetit. Niitä ovat muun muassa se, etten yksinkertaisesti selviä psyykkisen oireiluni kanssa tuhoutumatta ja hajoamatta ihmisenä ilman minulle myönnettyjä Kelan kuntoutusterapioita. Ne nimittäin pitävät minut läheisten ihmissuhteideni ohella jotenkin psyykkisesti ja fyysisestikin tässä elämässä kiinni huolimatta siitä, että tämä elämä on minulle niidenkin tarjoaman avun ja tuen turvin valitettavan usein yhtä suurta selviytymiskamppailua.

Tiedän, että monet ihmiset nykypäivän yhteiskunnassa ja arvoilmastossa näkevät rahallisen panostuksen kuntoutuksiini lähinnä kannattomana taloudellisten resurssien tuhlauksena. Eihän ainakaan omalla kohdallani ole lopulta edes olemassa minkäänlaisia takeita siitä, että pystyisin tämän kuntoutuksen avulla kuntoutumaan työkykyiseksi ja siten taloudellisesti tuottavaksi yhteiskuntamme jäseneksi. Kelan vaativa lääkinnällinen kuntoutus onkin suunnattu erilaisten terveyshaasteidensa tiimoilta kaikista vaikeimmin oireileville yhteiskuntamme jäsenille ja sen ensisijainen tarkoitus on ennemminkin mahdollistaa jonkinlainen selviytyminen käytännön elämässä ja arjessa työkykyiseksi kuntouttamisen sijaan.

Leikkaaminen ja resurssien supistaminen Kelan vaativasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta ja kaikista muistakin hoito- ja kuntoutuspalveluista, jotka koskettavat terveydeltään ja toimintakyvyltään kaikista huonokuntoisimpia ja siten usein myös kaikista heikoimmassa asemassa olevia yhteiskuntamme jäseniä, kertoo mielestäni jotakin aivan olennaista siitä, miten hahmotamme ja elämme nykypäivän Suomessa todeksi kaikille ihmisille kuuluvaa jakamatonta ja ehdotontakin ihmisarvoa. Se kertoo meille, nähdäänkö ihmisarvo yhteiskunnassamme luovuttamattomana ja siten aivan perustavana ja siten ehdottomana arvona vai koskeeko se lopulta käytännössä ainoastaan niitä ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi terveitä ja kykeneviä elättääkseen itse itsensä ja selvitäkseen elämässään pääosin ilman mitään yhteiskunnan tarjoamia apu- ja tukipalveluja. 

Hyvinvointivaltiomme perusajatus on ymmärtääkseni ainakin alun alkujaan perustunut juuri jakamattoman ja ehdottoman ihmisarvon ajatukseen ja tämän arvon pohjalta laadittuihin perustaviin ihmisoikeuksiin. Näiden oikeuksien pohjimmaisena periaatteena on ollut turvata ihmisen oikeus selvitä, elää ja olla osa yhteiskuntaa huolimatta siitä, ettei tämä ole välttämättä ikinä osaltaan työkykyinen tai että tämä tarvitsee oman terveydentilansa tiimoilta hyvinkin pitkäaikaista tai jopa pysyvää hoidollista apua ja kuntoutusta. Nyt tämä periaate on kaikista viimeaikaisista poliittisista päätöksistä ja kannanotoistakin päätellen kuitenkin ilmeisesti romuttumassa täysin kaiken sen mukana, mitä suomalaisesta hyvinvointivaltiosta on vielä tänä päivänä jäljellä.

Tästä kaikesta huolimatta minä yritän ihmisenä yhä parhaan voimani ja kykyni mukaan selviytyä ja taistella saadakseni itselleni edelleenkin sitä apua ja tukea, jota arjessa ja elämässä selviytyäkseni välttämättä tarvitsen. Yritän jaksaa tänäkin vuonna aktivoitua ja hakea tarvitsemaani Kelan kuntoutusta, vaikka tunnen yhä uupumusta viimevuotisen lopulta hyvinkin kafkamaiseksi kokemukseksi muodostuneen hakemus- ja byrokratiarumban jäljiltä. (https://kultainensulka.fi/kesakuulumisia-oman-itseni-psykiatrisen-hoidon-ja-yhteiskunnan-valitettavasta-nykytilasta/)

Yritän luottaa siihen, ettei pitkäaikainen psykoterapeuttini, johon olen rakentanut vuosikausien ajan aika elintärkeääkin hoito- ja luottamussuhdetta, putoaisi puhtaasti resurssisyistä pois Kelan palveluntuottajalistalta. Minun on pakko vain toivoa, koska muuta minulla ei tällä hetkellä ole. Minulla ei ole valtaa, toimintakykyä tai voimia vaikuttaa lopulta oikein mihinkään yhteiskunnassamme muutoin kuin kirjoittamalla. Ainoa mitä voin siten tehdä, on kirjoittaa omasta sisäisestä todellisuudestani ja kokemuksistani eri foorumeihin ja terapiani jatkohakemuksiin siitäkin huolimatta, että tämä todellisuus sekä näin suuri ja pitkäaikainen avun ja tuen tarpeeni päädyttäisiin lopultakin vain kieltämään ja tuomitsemaan kollektiivisesti.

Tuomitsenhan itsekin itseäni ihmisenä jatkuvasti oman kyvyttömyyteni ja riittämättömyyteni sekä näinkin pitkään kestäneen avun ja tuen tarpeeni tiimoilta. Silti en ole kaikesta tuomitsemisesta tai edes pakottamisesta huolimatta saanut itseäni toipumaan yhtään tätä nopeammin. Pyrkimys suorittaa toipumista mahdollisimman nopeasti sekä tähän suorittamiseen liittyvä itsen liika puskeminen onkin aina menneisyydessä ja nykyisyydessäkin kokemukseni mukaan ennemmänkin haitannut ja hidastanut kuin nopeuttanut mielenterveyshaasteista kuntoutumista tai toipumista..

En voikaan siten ihmisenä kaikista päälleni voimalla hyökyvistä tulevaisuuden uhkakuvista ja kauhuskenaarioista huolimatta lopulta paljoa muuta kuin vain yrittää lopulta ehkä vähän lapsellisella ja naiivillakin tavalla uskoa ja luottaa siihen, että niin kuntoutusasiani kuin kaikki muutkin itselleni ja selviytymiselleni olennaisen tärkeät asiat tulevat osaltaan järjestymään lopulta parhain päin. Yritän jaksaa uskoa ja luottaa siihen, että minulla on ihmisenä väliä ja elämälläni on arvoa siitäkin huolimatta, että tämänhetkinen yhteiskunta arvoympäristöineen ja poliittisine päätöksineen antaisi ymmärtää jotakin aivan muuta.

Ihmiskuntamme menneisyys ja historia on osoittanut omalat osaltaan toistuvasti ja myös hyvin kohtalokkain seurauksin, miten syvään inhimilliseen pimeyteen ja julmuuteenkin ehdottomasta ja jakamattomasta ihmisarvosta ja siitä johdetuista perustavista ihmisoikeuksista luopuminen tai edes pieni tinkiminen ja kompromissien tekeminen voikaan lopulta johtaa. Meidän onkin yritettävä pitää niin yksilöinä kuin kansakuntanakin kaikin voimin kiinni ihmisyydestämme ja myös inhimillisyydestämme mieleemme ja verkkokalvoillemme usein melko loputtomanakin virtana tulvivista lukuisista uhkakuvista ja kauhuskenaarioista huolimatta.

Jos emme nimittäin pysty enää ihmisinä ja etenkin yhdessä kansakuntana välittämään tarpeeksi paljon sekä itsestämme että myös toinen toisistamme, tulemme lopulta vääjäämättä menettäneeksi kaiken sen, mikä tässä elämässä ja ihmisyydessä on aidosti hyvää ja arvokasta. Tulemme menettäneeksi niin yksilö- kuin yhteisötasollakin ne sillat, jotka käytännössä kannattelevat haurasta olemassaoloamme ja myös inhimillisyyttämme ihmisinä.

Päätänkin tämän kirjoitukseni aihetta osaltaan käsittelevään runooni nimeltä ”Sillat”:

Sillat 

Kaikki minussa virtaa,
etsii siltaa itseni ja
toistenkin luo.
Olen nimittäin niin kovin
yksin ja turvaton tässä
eristyneisyydessäni ja
yhteydettömyydessäni.
Kaipaan yhteyttä johonkin
itseäni paljon suurempaan.

Johonkin,
joka kannattelisi silloinkin,
kun omat voimani ovat jo
auttamatta kuluneet loppuun.
Johonkin,
joka pelastaisi minut itseltäni:
tältä karulta ja synkältä
tyhjyydeltä,
joka on sieluni.

Tarvitsen sinua,
jotta askeleeni jaksaisivat
yhä kantaa minut yli sen
synkän ja kuolettavankin
syvän rotkon,
jota ihmiselämäksikin kutsutaan.
Tarvitsen sinut sillaksi oman
kipuni ja pimeyteni läpi.

Sillä ilman siltoja 
me päädymme ihmisinä lopulta
vain vajoamaan ja putoamaankin
loputtomasti,
enkä minä halua enää pudota.

Haluan sen sijaan viimein nousta 
ylös näistä palavista tuhkista,
luoda itseni uudelleen
ja löytää omat siltani
itseni ja toisten luo.

Lue myös kirjoitukseni: