On oikeasti suuri lahja ja vapaus kun oppii ilmaisemaan mielipiteensä ja ottamaan oman tilansa. Elämään astuu keveys kun ei tarvitse luoda strategioita sen suhteen olenko tarpeeksi ja riittävän rakastettu tai ansaitsenko toiminnallani hyväksyntää. Suuri paino tippuu harteilta kun alkaa rakastaa ja hyväksyä itseään. Silloin teotkin tulevat suoraan rakkaudesta, ei sen kaipuusta.
Liian kiltiksi kasvanut on usein oppinut suojelemaan muita heidän omilta tunteiltaan mutta tosiasiassa se ei ole kenenkään tehtävä. Kiltti ihminen on ottanut mahdottoman haasteen vastaan, eikä ihme jos se alkaa tuntua jossain vaiheessa liian raskaalta taakalta. Ehkä malli tuohon on juontanut juurensa lapsuuteen kun opimme miellyttämään ja käyttätymään niin kuin on ”kaikille hyväksi.” Unohdimme itsemme ja omat tarpeemme ja siksi toimintamallista tuli aikuiselle minälle taakka. Voimme kuitenkin oppia kääntämään tilanteen oikein päin tutustumalla itseemme ja tarpeisiimme.

Kiltti ihminen   kerää helposti sisimpäänsä vihaa siitä, että hylkäsi  itsensä. 
Vihan purkaminen jonkin tekemisen kautta ei silloin auta vaan toimintamallin on muututtava. Vihaa kun ei aina ole voimakkaat ilmaisut, vaan  se voi olla niinkin hiljaista kuin itsensä syrjään laittaminen.  Silloin on opittava tunnistamaan itseä vastaan olevat toimintamallit.

Liian kiltti tekee asioita miellyttääkseen muita mutta ei ole toimiessaan yhteydessä siihen osaan itsessään mikä hän aidosti on. Kiltti ihminen on oppinut ansaitsemaan rakkautta tekemällä palveluksia muille, olemalla muita varten. Tiedän niin sen tunteen kun itse on omassa elämässään varasijalla ja muut ovat etusijalla. Elin ja olin juuri niin pitkälle aikuisikään asti. Jossain vaiheessa aloin tunnistaa rajojani ja sitä itseä mitä oikeasti halusin tehdä, mitä ilmentää. Aloin ilmaista itseäni myös läheisille toisin. Olin yhtäkkiä erilainen, aloin sanoa mitä halusin. Eikä sillä aina ollut hyvä vastaanotto. En kuitenkaaan voinut enää jatkaa itseni hylkäämistä sillä sillä olisi ollut liian kova hinta. Elämätön elämä.

Vaikka ostankin ajatuksen, että elämme täällä muita varten niin olin ymmärtänyt sen väärin. Sen voi ymmärtää monella tapaa. Nykyisin ajattelen, että muita varten oleminen ei ole itsensä hylkäämistä. Jokaisella on oma tapansa ilmentää itseään tähän maailmaan ja se ei ole välttämättä se tapa jonka avulla me opimme selviytymään lapsuudessa.

Kun olemme liian kilttejä ja toimimme muita varten itsemme hyläten keräämme sisimpäämme helposti vihaa ja katkeruutta. Jokin alitajuinen osa odottaa koko ajan palkintoa tai sitä kaipaamaamme rakkautta mitä miellyttävällä toiminnalla haemme, ehkä tiedostamattamme. Liian kiltti ihminen saattaa myös kärsiä läheisriippuvuudesta. Läheisriippuvuus saattaa tuntua yhtä tuskalliselta kuin ahdistus tai masennus. Läheisriippuvainen ihminen hakee rakkautta ulkopuoleltaan vaikka ehkä luuleekin sitä itse antavansa.

Jos kilttinä oleminen ei tunnu aidosti hyvältä, se ei sitä myöskään ole. Jos se, että annamme energiaamme muille täyttää itsemme ilolla ilman muiden kiitosta,  se on vipitöntä. Mutta jos se herättää meissä kireyttä ja pahantuulisuutta toimimme ehkä itseämme vastaan.

Liian kiltti ihminen voi olla oikeasti sisältä vihainen. Voi olla, että viha on hyvinkin piilossa mutta tarkkanäköinen pystyy aistimaan sen. Varsinkin nykyisin kun olen itse murtautunut läpi tuon kiltteyden vankilan (en silti sano, että olen siitä vieläkään täysin vapaa) , olen herkkä aistimaan toisten kilttien turhautumista. Se piilotetaan taitavasti. Kiltillä ei omasta mielestään ole lupaa negatiiviseen tunneilmasuun  ja röyhkeimmät käyttävätkin kilttejä hyväkseen.

Kiltti ihminen odottaakin usein, että joku toinen vetää rajat hänen puolestaan. Kilttinä ihmisenä on vaikea ymmärtää, että on olemassa töykeyttä ja törkeääkin itsekkyyttä. Kiltti ihminen ei tunnista itsessään näitä piirteitä, joten silloin hän ei tunnista niitä ulkopuolellaankaan. Sitä ei halua tunnistaa muissa.  On silti jokaisen omalla vastuulla luoda omat rajansa ja sanoa ei. Emme voi sysätä tuota vastuuta toisille.

Vuorovaikutuksessa toisten tunteista  ja rajoista vastuun ottaminen tekee kanssakäymisestä raskasta. Olen itsekin monet kerrat sortunut ajattelemaan toisen puolesta. En ehkä kysy ihmisiltä apua koska etukäteen ”tiedän” heidän olevan ”liian väsyneitä”, ”heillä itselläänkin on kaikenlaista.” Evään siis silloin itse mahdollisuuden avun koska en halua olla ”vaivoiksi.” Nykyään ymmärrän, että tälläisissä tilanteissa  olen ottanut vastuun jostain mistä vastuu ei minulle kuulu.

On hankala tietää toisten ajatuksia siksi suoraan kysyminen on paras keino selvittää ne. Olisi todella hienoa jos jokainen voisi vastata rehellisesti siihen onko nyt hyvä hetki auttaa tai tavata. Kenenkään ei pitäisi joutua arvailemaan tai kannattelemaan tilannetta yksin. Vuorovaikutus on aina kahden ihmisen vastuulla. Liian usein ”ajattelemme toisten puolesta” ja vuorovaikutus on siksi hankalaa. Emme ole toistemme ajatustenlukijoita vaikka olisimmekin herkkiä aistimaan asioita.

Kiltti ihminen voi alkaa murtautua kiltteyden vankilasta pikkuhiljaa. Kun oma käytös onkin itsensä puolella niin ei ole myöskään tarvetta olla sisimmässään vihainen. Näen paljon piilo vihaa yhteiskunnassamme ja uskon, että se liittyy piiloteltuun tunneilmaisuuun. Emme ole antaneet lupaa itsellemme kokea negatiivisa tunteita ja siksi ne ovat jääneet sisimpäämme. Kuva kiltteydestä on ehkä vääristynyt. Tuhma ei ole se joka tekee asioita mitkä herättävät muissa ehkä negatiivisiakin tunteita, niin kuin ehkä lapsena opimme. Jokainen ihminen on vastuussa omista tunteistaan ja niiden ilmaisusta. Tätä meille ei painotettu.

Kiltti ihminen ei muutu pahaksi alkaessaan itsensä ystäväksi. Kun elää omien voimavarojen mukaan alkaa kiltteys vasta puhjeta todelliseen  kukkaansa. Rakkaus on rajoja, näin opetamme lapsillemme. Ja tuo sama pätee omaankin elämäämme. Selkeät rajat ovat myös rakkautta itseltämme maailmaan.

Lue myös artikkelini:
Miltä vihasi sinua suojelee?
Syvällisyyden pelko
10 suosituinta blogitekstiäni
Ennakoi uupumus – tarkista arvosi
Luonnollisuus ei ole röyhkeyttä
Kohtalona trauma