Olen tuntenut oloni viime aikoina hyvin väsyneeksi ja lannistuneeksi; mieleltäni, sielultani ja hengeltänikin väsyneeksi ja lannistuneeksi. Kaikki tuntuu tällä hetkellä kovin raskaalta, vaikealta ja toivottomaltakin. Minulla ei ole enää erityisiä tulevaisuudensuunnitelmia tai haaveita, vaikka varmasti pitäisi. Tiedän, että minun periaatteessa pitäisi jaksaa haaveilla ja uskoa tulevaisuuteen, mutten silti vain jaksa. 

Havahduin tähän asiaan kunnolla jokin aika sitten terapeuttini kysyessä minulta, missä näen itseni viiden vuoden päästä. En kai oikein missään. En osaa tai jaksa nähdä niin pitkälle tulevaisuuteen. Elämäni on ollut liiankin pitkään vain jonkinlaisessa selviytymismoodissa elämistä ja jonkinlaista väsynyttä raahautumista päivästä toiseen. Jos ja kun pitää jatkuvasti keskittyä jaksamaan ja sinnittelemään, ei välttämättä jää tarvittavia voimia tulevan suunnitteluun tai oikein mihinkään muuhunkaan elämässä.

Vietän tällä hetkellä viimeistä viikkoa yhteensä kuusi viikkoa kestävästä terapian kesätauosta. Samoin on aina kesäisin hyvin monen muun pidempiaikaista psykoterapeuttista apua ja tukea tarvitsevan ihmisen laita. Monen terapiat ovat nimittäin kesäisin pitkillä kesätauoilla ja muutkin mielenterveyspalvelut pitkälti lomailevat. Minä ja hyvin monet muut erilaisia mielenterveyspalveluja tarvitsevat ihmiset eivät kuitenkaan pysty oireilunsa puolesta lomailemaan kesäisinkään. Me emme pysty pitämään itsestämme ja psyykkisestä oireilustamme pitkää kesätaukoa, vaikka kuinka haluaisimmekin. Me voimme kyllä yrittää vältellä itseämme ja tunteitamme parhaamme mukaan ja pitää sitä kautta oireilumme kesäaikaan mahdollisimman kurissa.

Tämä kaikki on kuitenkin henkisesti hyvinkin kuluttavaa ja raskasta. Se myös kokemukseni mukaan usein kostautuu voinnin ja toipumisen kannalta tavalla tai toisella. Näin on käynyt minullekin tänä kesänä. Psyykkinen oireiluni on viime aikoina pahentunut niin, että toimintakykyni on oleellisesti alentunut ja olen tarvinnut ahdistukseni hallintaan paljon tavallista enemmän tarvittavia lääkkeitä. Olen valvonut toistuvasti kokonaisia öitä ja ollut päivittäisessä migreenikierteessä. Tämä kaikki kertoo siitä, että mieleni ja kehonikin alkavat olla yleisesti aivan liian kovilla.

Kirjoittaminen on auttanut minua tavalliseen tapaan myös tämän kesän aikana käsittelemään hankalia ajatuksiani ja tunteitani. Se ja muukin itseilmaisuun tähtäävä luova puuhastelu on suunnannut huomiotani pois käsillä olevista vaikeista päivistä ja hetkistä. Erityisesti unettomina öinä kirjoittamisesta on ollut minulle apua ja lohtuakin niin, että olen vaikeista oloista ja väsymyksestä huolimatta aina selvinnyt aamuun saakka. Jaan tähän eräänä unettomana yönä kirjoittamani runon:

Haluaisin kadota ulapan taa,
unohtua kokonaan itseltäni.
Mutta en juuri nyt pääse pakenemaan itseäni
edes unten maille,
sillä uni hylkii minua jälleen kerran.

Viikkooni on mahtunut useita
aivan kokonaan valvottuja öitä
ja vain lyhyitä torkahduksia niiden välissä.
Olen valvonut myös läpi viime yön
ja tunnen aamun tullen kehossani
liiankin tutuksi tulleen klaustrofobian.

Miksi minä en vain nuku
runsaasta unilääkemäärästä huolimatta?
Miksi minun aivoni eivät suostu sammumaan
nukahtamisen mahdollistavalla tavalla?
Miksen vain voi hiljentyä ja rauhoittua
oman mieleni ja kehoni sisällä?

Minun pitää päästä kummastakin pois
aina vain uudelleen.
En osaa olla tai asettua itseeni.
Rentous ja rauha hylkivät tunteina minua
pelon ja ahdistuksen taas asettuessa hetkessä
sydämeni perukoille asumaan.

Ne estävät osaltaan normaaleja elintoimintoja,
kuten lepäämistä ja uneen vaipumista,
kunnes olen olemukseltani kuin
äärimmilleen jännitetty vieterinukke
joka odottaa kärsimättömästi ylösponnahdusta
liian ahtaaksi käyneestä laatikostaan.

Oma kehoni ja mieleni ovat käyneet
liian ahtaiksi ja kuristaviksi:
Minun täytyy päästä niistä pois!
Mutta minne lähtisin kun en voi
paeta edes unten maille?
Miksi olen aina näin perusteellisesti
oman itseni vanki?

Minä jotenkin vain olen ja supistun.
Ahtaudun ihmisenä loputtomasti
sellaisiin paikkoihin ja tiloihin,
joista ei ole ulospääsyä.
Voin yrittää parhaani mukaan piiloutua
turtumukseen ja välinpitämättömyyteen,
mutta ne hämäävät tietoisuuttani
vain hetkeksi aikaa.

Ennemmin tai myöhemmin minun on
myönnettävä itselleni voivani jälleen
aika huonosti:
unettomuus- ja migreenikierre kielivät
liikaa kiristyneistä hermoista,
joita olisi jotenkin saatava löysättyä.

Minun olisi pystyttävä lopettamaan
akutisoitunut oireiluni ennen kuin on
liian myöhäistä.
Nyt on nimittäin kesäloma,
enkä saa sen aikana tarvita 
itseni ulkopuolista apua.

Minun on siis selvittävä itse;
laadittava tarvittava selviytymisstrategia,
joka pitää minut tarpeeksi järjissäni
loman loppuun asti.
Lipsumisvaraa ei vain ole 
mikäli aion selvitä kesästä
ehjin nahoin.

Niinpä pyrin parhaani mukaan 
olemaan ja valvomaan tässä
tuskaisen kuumassa kesässä,
jonka kaiken läpäisevä kirkkaus 
ei meinaa armahtaa minua 
edes öisin.

Pidempi terapiatauko on pistänyt mieleni aina kesäisin lujille, vaikka olenkin yrittänyt parhaani mukaan selvitä mielenterveyteni kanssa ilman psykoterapeuttista apua ja tukea. Näin oli myös viime kesänä, jolloin jouduin lopulta syömään silloisen psykiatrini kehotuksesta viikon pituisen rauhoittava- ja beetasalpaajakuurin, jotta sain taas unettomuuttakin aiheuttavat vaikeat ahdistus- ja sympatikotoniaoireeni jotenkin hallintaan.

Toisin kuin tänä kesänä, olen aikaisempina kesinä saanut terapiataukojen ajalle tukikäyntejä psykiatrian poliklinikalleni. Nyt minut on kuitenkin uloskirjoitettu psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta ja käytännössä myös perusterveydenhuollosta psykiatrisen hoidon osalta. Tilanteeni ei tästäkään syystä saa kriisiytyä, enkä saa tarvita esimerkiksi akuuttipsykiatrisia hoitopalveluita psyykkisen oireiluni tiimoilta.

Minut kirjoitettiin resurssisyistä viime syksynä ulos psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta, vaikka oman ja silloisten hoitotahojenkin hoidollisen arvion mukaan sitä olisin psyykkisen vointini puolesta yhä tarvinnut. Vuosi sitten keväällä ollessani vielä kirjoilla erikoissairaanhoidossa, silloinen omahoitajani kehotti minua eräässä yhteishoitopalaverissa ottamaan yhteyttä oman paikkakuntani Miepään eli perusterveydenhuollon päihde-ja mielenterveyspalveluihin. Hänen mukaansa siellä oli kaiken kaikkiaan paljon enemmän resursseja kuin erikoissairaanhoidossa, jossa akuuteissakin tilanteissa psykiatriaika meni kuulemma kuukausien päähän. 

Kun tuolloin sitten soitin Miepään omahoitajani kehotuksesta, sieltä ihmeteltiin suuresti miksi soittelin sinne, kun hoitovastuuni kerran kuului vielä erikoissairaanhoidolle. Minua neuvottiin olemaan sinne uudestaan yhteydessä psykiatrisen hoitoni siirryttyä perusterveydenhuoltoon. Olin sitten viime syksynä uloskirjaukseni jälkeen jälleen puhelimitse yhteydessä oman paikkakuntani Miepään, jonne minut ohjattiin terveyskeskuksesta soittamaan pyytäessäni itselleni julkiselta puolelta jonkinlaista hoitokontaktia.

Olin täyttänyt ennen puhelua pyynnöstä sähköisen terapianavigaattorin ja aloimme puheluun vastanneen hoitajan kanssa tehdä hoidontarpeen aloitukseen vaadittavaa hoidontarpeen arviota. Tämä tyssäsi kuitenkin heti alkuunsa. Miepän hoitaja nimittäin totesi välittömästi, että niin kauan kuin minulla on meneillään jokin muu hoito, kuten Kelan kuntoutus, ja niin kauan kuin lääkitysasiani hoidetaan yksityisen kautta, minulla ei ole mahdollista saada julkiselta puolelta käytännössä minkäänlaista hoitokontaktia. Voisin kuulemma olla Miepään uudelleen yhteyksissä, mikäli siirtäisin tulevaisuudessa hoitoni yksityiseltä julkiselle tai mikäli minulle myönnetty Kelan vaativa lääkinnällinen kuntoutus loppuisi. 

Selitin hoitajalle erikoissairaanhoidon hoitavan psykiatrini olleen vahvasti sitä mieltä, että tarvitsen jo hyvin monimutkaisen psyykenlääkityksenikin puolesta välttämättä psykiatrian erikoislääkärin palveluita. Koska niitä ei ollut enää luonnollisesti mahdollista saada perusterveydenhuollosta, olin siirtänyt hoitoni pakon edestä ja psykiatrini suorasta kehotuksesta yksityiselle puolelle. Ilmaisin kuitenkin haluavani jonkinlaisen hoitokontaktin ja yhteyshenkilön julkiselta puolelta, kuten esimerkiksi omahoitajan, joka olisi tiennyt edes jotain tilanteestani, mikäli joutuisin joskus psyykkisen vointini tiimoilta hakeutumaan esimerkiksi päivystykseen.

Totesin myös, että akuuttipsykiatriset hoitopalvelut toimivat kokemukseni mukaan hyvin huonosti jo silloin, kun vielä olin erikoissairaanhoidossa. Pelkäsin mielestäni täysin perustellusti niiden toimivan vieläkin huonommin nyt, kun minulla ei ollut enää julkisella psykiatrisen hoitoni osalta minkäänlaista hoitokontaktia. Miepän hoitaja totesi, että heidän kauttaan voi saada 1-3 hoitokäyntikertaa, mutta mitään hoidon seurantaa tai omahoitajakontaktia ei ole enää resurssisyistä johtuen olemassa julkisella puolella. Lisäksi perusterveydenhuolto oli hänen sanojensa mukaan joka tapauksessa tarkoitettu vain lievien ja keskivaikeiden mielenterveyden haasteiden hoitoon.

Kun mainitsin Miepän hoitajalle, että erikoissairaanhoidossa ollessani omahoitajani oli jo edeltävänä keväänä ohjannut minua olemaan yhteydessä heihin, koska heidän hoitoresurssinsa olivat kuulemma erikoissairaanhoitoa paljon paremmat, hän totesi tiedon olevan väärä. Erikoissairaanhoidossa oli hänen mukaansa ollut aina paljon perusterveydenhuoltoa paremmat resurssit. Tätä olin valitettavasti itsekin jo tuolloin ounastellut.

Miepän hoitaja myös totesi puhelimessa, että akuuteissa tilanteissa Miepän tai läheisen sairaalani päivystykseen hakeutuessa tehdään aina hoidontarpeen arvio, eikä minua voitaisi jättää hoitamattakaan, jos tilanteeni olisi akuutti. Sanoin, että 20 vuoden kokemuksella tiedän, että voidaan aivan hyvin jättää hoitamatta, vaikka tilanteeni olisi ollut kuinka akuutti tahansa. Hoitaja myönsi puhelun aikana minulle suoraan olevan hyvin kyseenalaista, kertyisikö valtiolle näillä toimintatavoilla ja resurssien vähentämisillä lopulta toivottuja säästöjä vai pidemmässä juoksussa ennemminkin vain lisäkuluja. Tällaiset ohjeistukset he kuitenkin olivat saaneet, eikä tilanteessani ollut hoidolliselta kannalta siten mitään tehtävissä. 

Hoitaja toisteli puhelun aikana useampaankin kertaan, kuinka harvinaisen onnellisessa asemassa olen, kun minulla on olemassa psykiatrikontakti yksityisellä ja vielä lisäksi Kelan minulle myöntämät kuntoutusterapiat. Ymmärrän kyllä tämän ja sen, että hyvin moni suomalainen ei saa tällä hetkellä käytännössä minkäänlaista mielenterveyshoitoa, vaikka sitä psyykkisen vointinsa puolesta tarvitsisikin. Minä olen onnekseni saanut ja pitkälti siksi olen vielä tässä.

Samaan aikaan tunnen kuitenkin myös omalta osaltani suurta huolta ja pelkoa liittyen julkisen psykiatrian romahdukseen, sillä tulen kaikesta päätellen olemaan psykiatrisen hoitoni tiimoilta täysin tyhjän päällä, mikäli yksityinen psykiatrikontaktini muuttuu jostakin syystä tulevaisuudessa mahdottomaksi ylläpitää. eikä Kela enää myönnä jatkoa kuntoutuksilleni. Psykiatriasta hoitoa tai sen seurantaa kun ei nykyisin enää ole resurssisyistä mahdollista toteuttaa erikoissairaanhoidossa tai perusterveydenhuollossakaan muutoin kuin vain hyvin lyhyissä hoitojaksoissa.

Tämä hoitolinjaus luonnollisesti rajaa ulos vaikeammista ja pidempiaikaisemmista mielenterveyshaasteista kärsivät potilasryhmät minut mukaan luettuna. Julkisen terveydenhuollon ja yhteiskunnan taholta on näin tehty minulle selväksi, että minun olisi yksinkertaisesti jo lakattava kuormittamasta sitä pitkäaikaisella avun- ja hoidontarpeellani. Tähän liittyen pelkään tulevaa syksyä, jolloin Kelan minulle myöntämät kuntoutukset ovat jälleen katkolla. Pelkään, että Kelakin päättää luovuttaa suhteeni, eikä enää myönnä terapioilleni jatkoa. 

Vaikka Kelan vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta voi periaatteessa saada ilman takarajaa avun tarpeen ja tarpeeksi alhaisen toimintakyvyn perusteella, jatkon saanti ymmärtääkseni vaikeutuu senkin kohdalla vuosi vuodelta. Siten se tilanne, josta olen jälleen tänä kesänä löytänyt itseni, tuntuu kaiken kaikkiaan oikein alleviivaavan epäonnistumistani psykiatrisena potilaana ja myös ihmisenä. Tunnen olevani sekä yhteiskunnan että usein myös oman itseni mielestä aivan liian hidas toipumisessa ja monessa muussakin elämään ja elämiseen liittyvässä asiassa.

Lisäksi olen julkiselta uloskirjoituksen jälkeen törmännyt aivan uudenlaisiin byrokraattisiin ongelmiin koskien Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen jatkon hakemista. Vaikka onnistuinkin lopulta löytämään yksityiseltä puolelta itselleni hoitavan psykiatrin, jonka kanssa yhteistyö on lähtenyt sujumaan ihan hyvin, alkuvuodesta kävi ilmi, etteivät yksityisellä puolella laaditut lääkärinlausunnot käykään Kelalle samaan tapaan kuin julkisella puolella laaditut lääkärinlausunnot. Virallinen hoitovastuuni olisi nimittäin lain ja siten Kelan hakukäytäntöjenkin mukaan edelleen julkisessa terveydenhuollossa siitä huolimatta, etten enää saa sieltä minkäänlaista hoitoa.

Tämän seurauksena olen joutunut viimeiset puoli vuotta selvittämään toistuvasti ja useaan otteeseen Kelasta ja terveyskeskuksestani asiaa, joka on kaikesta päätellen kummallekin taholle uusi ja epätavallinen. Menneisyydessä vaativaan lääkinnälliseen kuntoutukseen oikeutetut potilaat on nimittäin käytännössä aina hoidettu julkisessa erikoissairaanhoidossa siitä syystä, että kyseisen kuntoutusmuodon myöntökriteerit edellyttävät vaikea-asteisia terveyshaasteita ja niistä johtuvaa merkittävää toimintakyvyn laskua. Vaativa lääkinnällinen kuntoutus onkin kuntoutusmuoto, jota Kela myöntää sairauksiensa osalta kaikista vaikeimmin oireileville potilasryhmille.

Nyt, kun terveydenhuolto on julkisen psykiatrian osalta romahtanut, nämä potilasryhmät itseni mukaan luettuna ovat alkaneet valua erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuollon puolelle, jossa heidän hoitoonsa liittyviä asioita ei yleisesti vielä tunneta. Tämä koskee myös Kelan vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta, jonka yksityistä terveydenhuoltoa koskevat hakukäytännöt ovat tällä hetkellä käytännön tasolla hyvin epäselvät ja kuulemani mukaan myös jatkuvassa muutoksessa.

Olenkin joutunut nyt asiaa koskevan kaiken kaikkiaan jo puoli vuotta kestäneen selvittelytyön seurauksena toteamaan ja kokemaan omakohtaisesti kantapään kautta, kuinka vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen virallisten hakukäytäntöjen selvittelytyö jää nykyisin käytännössä täysin potilaan itsensä vastuulle. Näin on siitä huolimatta, että kyseessä on kuntoutusetuus, jota myönnetään erilaisiin sairaustiloihin liittyvän vaikeatasoisen oireilunsa puolesta juuri kaikista toimintakyvyttömimmälle potilasryhmälle.

Itselleni oli täysi yllätys kuulla alkuvuodesta, ettei Kelalle riittäisikään vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta haettaessa yksityisen hoitavan psykiatrin kirjoittama lääkärinlausunto vaan että siihen tarvittaisiin jonkinlainen lausunto tai hyväksyntä myös julkiselta. Tämä oli tietenkin suuri käytännön ongelma tilanteessa, jossa minulla ei ollut mahdollista muodostaa terveyskeskuksen omalääkäriini sellaista hoitosuhdetta, joka olisi mahdollistanut kuntoutukseen vaadittavan asianmukaisen arvion ja lausunnon laatimisen. 

Kuulin tähän liittyen, että toimimaton julkinen sektori olisi mahdollista kuitenkin ikään kuin ”ohittaa” niin, että minua ja hoitotilannettani käytännössä lainkaan tuntematon omalääkärini voisi osaltaan vain ”hyväksyä” yksityisen psykiatrini kuntoutusta varten laatiman B-lausunnon. Tiedustellessani asiaa terveyskeskuksestani omalääkärini kuitenkin vastasi minulle maisaviestitse, ettei hänen olisi mahdollista hyväksyä yksityisen psykiatrini laatimaa lausuntoa. Minun oli kuulemma sen sijaan pyydettävä yksityiseltä psykiatriltani lähete takaisin HUS psykiatrialle, josta minut oli siis juuri uloskirjattu.

Tämä tieto oli täysin ristiriidassa HUS psykiatrialta uloskirjaukseni yhteydessä saamani tiedon kanssa, jonka mukaan yleislääkärin tai yksityisen puolen psykiatrin lausunto riittäisi vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen jatkohakemuksiin niin, että hoitoni pitäisi siirtää takaisin psykiatriseen erikoissairaanhoitoon ainoastaan joka kolmas vuosi. Omalääkärini totesi viestissään, että mikäli siirto takaisin erikoissairaanhoitoon ei onnistuisi (kuten tiesin olevan asian laita), voisin varata hänelle alkusyksylle vastaanottoajan, jonka perusteella hän sitten konsultoisi julkisen puolen psykiatria tarvitsemaani lausuntoon liittyen. Tällöin vastaanotolle olisi hyvä ottaa mukaan hoitavan psykiatrini kirjoittama B-lausunto ja terapeuttieni laatimat kuntoutuspalautteet. 

Oloni oli tämän viestinvaihdon jälkeen hyvin epäuskoinen ja häkeltynytkin. Tämäkö taas oli hoitojärjestelmän mielestä sitä tarkoituksenmukaista tai inhimillisesti kestettävää terveydenhuoltoa: juoksuttaa potilasta lääkäriltä ja instanssilta toiselle niin, että hyvin tärkeää ja selviämisen kannalta olennaista kuntoutusta voi suositella Kelalle ainoastaan lääkäri, joka ei käytännössä tunne tai ole tähän mennessä edes ikinä tavannut potilasta? Saamani ohjeistus ahdisti ja huoletti minua suuresti monien julkisella puolella kokemieni huonojen ja epäasiallisten hoitokokemustenikin takia.

Olin onnistunut edeltävän vuoden aikana monista tielleni osuneista suurista hankaluuksista ja esteistä huolimatta viimein siirtämään psykiatrisen hoitoni kokonaan yksityiselle puolelle. Tähän siirtoon oli syynä pitkälti se, että julkiselta todettiin sen olevan tapauksessani puutteellisista resursseista ja muistakin syistä johtuen käytännössä ainoa mahdollinen ja toimiva vaihtoehto. Nyt kuitenkin heti uloskirjoituksen jälkeen törmäsin tilanteeseen, jossa kuitenkin tarvitsisin julkisen psykiatrian palveluita voidakseni hakea jatkoa psyykkisen vointini kannalta aivan välttämättömille Kelan kuntoutuksilleni!

Kerrottuani tästä byrokratiasotkusta terapiassa sain terapeutiltani sähköpostiosoitteen sille Kelan viralliselle taholle, joka vastaa hallinnollisesti vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskevista asioista. Laadin ja lähetin läheisteni avustuksella sinne sähköpostin, jossa kysyin samaa asiaa eli että riittäisikö Kelalle yksityisen psykiatrini laatima B-lausunto muiden tarvittavien hakemusten ja liitteiden ohella niin, että se voitaisiin vain hyväksyä julkiselta puolelta. Sieltä vastattiin, että riittää ja vastaukseen kirjattiin pitkästi ja perinpohjaisesti Kelan asiaa koskeva virallinen ohjeistus, johon olinkin jo aiemmin törmännyt etsisessäni vastausta asiaan.

Otin tämän vastauksen pohjalta uudelleen yhteyttä terveyskeskukseeni ja välitin heille myös kopioituna Kelan hallinnollisen lakiasiainosaston minulle antaman kirjallisen vastauksen. Terveyskeskuksesta ei kuitenkaan uskottu minua tai Kelan virallista vastausta, sillä heidän konsultoimansa Kelan asiantuntijalääkäri oli kuulemma toista mieltä. Omalääkärini oli pistänyt asiasta konsultaatiopyynnön ylilääkärille, joka taas oli konsultoinut Kelan asiantuntijalääkäriä, joka oli sanonut, että tarvitsisin kuitenkin hakemustani varten julkisen puolen lääkärin laatiman B-lausunnon.

Lähetin tämän seurauksena uudelleen sähköpostia Kelalle, jossa totesin heidän minulle aiemmin välittämänsä jatkohakemusohjeen eroavan Kelan asiantuntijalääkärin terveyskeskukselleni antamasta jatkohakemusohjeesta. Tiedustelin, miten voisin perustella terveyskeskukselleni tässä tapauksessa heidän kantansa ja mikä tässä asiassa edes lopulta oli Kelan oikea ohjeistus ja kanta? Sain tähän viestiini Kelalta vain lyhyen vastauksen, jossa käytännössä toistettiin sama vastaus, jonka olin saanut heiltä aiemminkin.

Tässä vaiheessa voimani loppuivat pidemmäksi aikaa ja vaivuin asian tiimoilta jonkinlaiseen lamaantuneeseen toivottomuuteen. Koko asia oli tässä vaiheessa kevättä muodostunut minulle henkisesti sen verran raskaaksi ja triggeröiväksi, etten enää pystynyt oikein ajattelemaan koko asiaa saati tarttumaan siihen. Pidimme kuitenkin kesäkuun alussa vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta ja sen jatkoa koskevan yhteishoitopalaverin yksityisen psykiatrini sekä kummankin terapeuttini kesken, jonka tarkoituksena oli saattaa uusi psykiatrini ajan tasalle sekä kuntoutukseni toteutumisesta että sen jatkotarpeesta.

Halusin psykiatriltani mahdollisimman hyvän ja perustellun lausunnon vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta varten etenkin, kun senhetkisten tietojeni mukaan minua ja tilannettani tuntematon yleislääkäri tulisi sen pohjalta laatimaan varsinaisen Kelan hyväksymän B-lausunnon täksi elokuuksi varatulla terveyskeskuskäynnillä. Lisäksi hänen lausuntonsa oli saamani tiedon mukaan mahdollista kaikesta huolimatta liittää varsinaiseen jatkohakemukseen jonkinlaisena epävirallisena liitteenä.

Yhteishoitopalaveri sujui onneksi ihan hyvin, vaikka olinkin saanut edellisenä nukuttua ainoastaan pari tuntia. Jaksoin osallistua palaveriin ja terapeuttini saivat ensimmäistä kertaa tavata psykiatrini etäyhteyden välityksellä ja myös kertoa oman näkemyksensä ja arvionsa toteutuneista terapioista. He painottivat sitä, että olen mennyt lähtötilanteeseen verrattuna paljon eteenpäin ja edistynyt toipumisessani hitaasti, mutta varmasti.

Kummatkin terapeuttini suosittelivat terapioilleni yhä jatkoa ja sanoin itsekin pitäväni sitä aivan olennaisena yleisen selviytymiseni kannalta. Psykoterapeuttini nosti esiin näkemyksen siitä, että vointini on edistymisestä huolimatta yhä vaarassa herkästi romahtaa. Hän myös huomautti, että olen terapioideni avulla päässyt eroon vuosikausia kestäneestä sairaalakierteestä. Totesin perustelevani itsekin jatkohakemuksessani kuntoutuksentarvettani muun muassa sillä, että vaativa lääkinnällinen kuntoutus tulisi lopulta maksamaan yhteiskunnalle paljon vähemmän kuin lyhytaikainenkin psykiatrinen sairaalahoito tai vaihtoehtoisesti mielenterveyshaasteisiin menehtyminen.

Postilaatikkooni kolahtikin parin viikon kuluttua yhteispalaverista psykiatrini laatima B-lausunto, jonka hän oli laatinut tämän tapaamisen ja edellisen hoitavan psykiatrini laatiman B-lausunnon pohjalta. Lausunto oli mielestäni kattava ja perusteellinen ja siinä suositeltiin jatkoa vaativalle lääkinnälliselle kuntoutukselle niin psykoterapian kuin psykofyysisen fysioterapiankin osalta samoilla käyntifrekvensseillä kuin edeltävänäkin vuonna.

Ote lausunnosta:

”Terapeutti tuo esille, että potilas on ollut vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen kautta hänellä terapiassa 2019 alkaen. Muutama vuosi meni ”tulipaloja sammutellessa”, potilas oli jähmettynyt, puhui vähän, hän oli jämähtänyt myös kotona, pakko-oireet vaivasivat. Nykyisin ne ovat taustalla, mutta potilas on vaativa itselle ja hallinnan tunne on tärkeä. Muutokset esim hoidossa ovat tuoneet herkästi turvattoman ja hylätyksi tulemisen tunteen. Pari viimeistä vuotta terapia on ollut intensiivistä, he ovat pohtineet taustatekijöitä, mikä on vaikuttanut siihen, että potilas kokee näin. Varhaisen vuorovaikutuksen ja kiintymyssuhteen asiat nousevat esille. Fysioterapian terapeutti näkee olleen tärkeänä lisänä sille, että tarve sairaalahoidolle on vähentynyt.”

Lausunnon saatuani ja luettuani sain takaisin sen verran voimavaroja hakuasian selvittämisen suhteen, että jaksoin vielä soittaa Kelan yleiseen palvelunumeroon. Selitin soittopyyntöön vastanneelle Kelan virkailijalle jo liiankin tutuksi tulleen asiani ja kysymykseni. Virkailija totesi jättävänsä puolestani soittopyynnön sille taholle Kelassa, joka aivan konkreettisesti käsittelee ja tekee vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskevat päätökset.

Seuraavana päivänä sieltä soitettiinkin minulle. Vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen jatkohakemuksia työkseen käsittelevä Kelan virkailija sanoi asian jälleen olevan juuri siten, kuin minua oli heidän toimestaan aiemminkin ohjeistettu: yksityisen psykiatrini laatima B-lausunto kyllä riitti Kelalle siten, että terveyskeskuslääkärini voisi sovitun hoitotapaamisen yhteydessä vain vahvistaa tämän laatiman lausunnon ja kuntoutussuunnitelman omalla allekirjoituksellaan. 

Sanoin Kelan virkailijalle, että olen koettanut viestittää tätä tietoa toistuvasti terveyskeskukseeni, mutta siellä ei ole uskottu minua tai heille aiemmin keväällä välittämääni Kelan virallista kannanottoa. Virkailija tuntui olevan puhelimessa selvästi pahoillaan tilanteestani ja tuntui ymmärtävän osaltaan koko kuvion absurdiuden ja raskaudenkin. Loppujen lopuksi hänkään ei kuitenkaan voinut muuta, kuin kehottaa minua viestimään asiasta jälleen uudelleen terveyskeskukselleni.

Ehkä terveyskeskuksestani virkailijan mukaan uskottaisiin minua tällä kertaa, kun sanoisin olleeni suoraan yhteydessä siihen tahoon Kelassa, joka käytännössä käsittelee kaikki vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskevat jatkohakemukset. Kun lisäksi mainitsin Kelan virkailijalle, ettei terveyskeskuksestani kukaan ollut tuntunut aiemmin edes kuulleen koko vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen olemassaolosta tämä totesi, ettei terveyskeskukseni tai heidän ylilääkärinsä konsultoima Kelan asiantuntijalääkäri ehkä tosiaan tällä hetkellä ole tietoisia Kelan senhetkisestä ohjeistuksesta.

Yksi mahdollisuus heiltä saamaani väärään informaatioon oli virkailijan mukaan myös se, ettei omalääkärille viestitse lähettämäni kysymys aiheesta ole kulkeutunut alkuperäisessä muodossaan Kelan asiantuntijalääkärille asti. Tämä on tietenkin myös mahdollista, sillä olen asioinut itselleni muuten tuntemattoman omalääkärin kanssa ainoastaan maisaviestien välityksellä. Hän on sitten näiden viestieni perusteella vienyt asiaa osaltaan eteenpäin. Alkuperäinen kysymykseni ja tiedusteluni asian tiimoilta on siten voinut muuttua ja vääristyä matkalla moneenkin otteeseen. 

Tämä on valitettavaa todellisuutta tilanteessa, jossa julkisella terveydenhuollolla ei ole aikaa tai resursseja hoitaa potilaita asianmukaisesti tai edes selvittää heitä koskevia lausuntoasioita niin, että tarvittua hoitoa olisi mahdollista saada jotakin muuta kautta. Minulla ei ollutkaan puhelun jälkeen taas muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa olla jälleen yhteydessä terveyskeskukseeni. Tätäkään ei oltu tehty potilasta ajatellen kovinkaan helpoksi tai toimivaksi: huomasin nimittäin, ettei minun ollut enää mahdollista vastata omalääkärilleni siihen maisaviestiketjuun, jossa olemme aiemmin keväällä keskustelleet vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskevista asioista.

Minun piti siis jättää taas soittopyyntö terveyskeskukseeni. Takaisinsoittopyyntöön vastattiinkin pian jonkun tuntemattoman hoitajan toimesta. Selitin jälleen asiani ja kysymykseni juurta jaksain ja niin selkeästi ja koherentisti kuin vain ikinä kykenin. Hoitaja lupasi jälleen selvittää osaltansa asiaa ja kirjaavansa hoitotietoihini, että olen saanut jo toisesta Kelan lähteestä tiedon siitä, että omalääkärini voisi vain hyväksyä allekirjoituksellaan yksityisen psykiatrini kirjoittaman B-lausunnon tulevassa elokuun lääkärintapaamisessa.

Hoitaja totesi minulle puhelimessa, että voisin hänen mielestään joka tapauksesa selvittää kyseistä hakuasiaa tarkemmin vasta elokuun tapaamisessa, koska olin jo viestitellyt asiasta omalääkärini kanssa aiemmin ja hän oli siitä siten tietoinen. Tässä vaiheessa puhelua meinasin menettää malttini aivan täysin. Sain kuitenkin pysyttyä ainakin ulkoisesti rauhallisena ja asiallisena. Väänsin hoitajalle jälleen rautalangasta niin rauhallisesti ja asiallisesti kuin vain kykenin, etten voisi odottaa asian kanssa elokuun lääkärintapaamista, jolloin asian oikea laita mahdollisesti selviäisi tai sitten ei.

Ilmaisin haluavani asiasta kuittauksen maisaviestitse lääkäriltäni jo ennen elokuun tapaamista, jotta tietäisin hänen viimein selvittäneen asian ja myös olevan valmis noudattamaan sen tiimoilta Kelan virallista ohjeistusta. Hoitaja totesi puhelimessa tähän, että ehkä lääkärini haluaisi nähdä minut ja psykiatrini tekemän lausunnon ennen sen hyväksymistä. Hoitovastuuni nimittäin oli nimittäin mukaan julkisella terveydenhuollolla, mikäli hakemukseni ei menisikään Kelassa läpi. Vastasin ymmärtäväni tämän, mutta vaativani silti asian selvittämistä etukäteen. Jos asia se ei nimittäin selviäisikään elokuun vastaanottoajalla, uusi vastaanottoaika ja asian jatkoselvittely venyisivät todennäköisesti niin pitkälle, etten ehtisi jättämään koko hakemusta Kelaan ajoissa.

Hoitaja tuntui puhelun lopussa vihdoin ymmärtävän asian ja sanoi kirjaavansa kysymykseni järjestelmään. Sainkin tästä viikon kuluttua terveyskeskuksen omalääkäriltäni maisaviestiä, johon minun ei ollut kuitenkaan mahdollista osaltani vastata. Siinä toistettiin samat asiat liittyen hoitajan puhelumme perusteella tekemään digikonsultaatiomerkintään, eikä viestissä otettu lainkaan kantaa varsinaiseen kysymykseeni. 

Sen sijaan omalääkärin viestissä toistettiin samat toimintaohjeet kuin aikaisemmin sillä muutoksella, että voisin jättää hoitavan psykiatrini laatiman B-lausunnon terveyskeskukseeni jo viikkoa ennen varsinaista tapaamisaikaa, jotta hän voisi perehtyä siihen etukäteen. Lisäksi viestissä ilmoitettiin, että sovittua vastaanottoaikaa oli nyt pidennetty 30 minuutista 45 minuuttiin, varmaan sillä ajatuksella, että terveyskeskuslääkäri ehtisi perehtyä paremmin tilanteeseeni ja laatia tämän perehtymisen pohjalta asianmukaisemman B-lausunnon.

Tämä kaikki tuntui jälleen täysin absurdilta ja surkuhupaisaltakin: aivan kuin nämä vähäiset muutoksetkaan olisivat riittäneet siihen, että minua ja hoitokuvioitani ennestään täysin tuntematon yleislääkäri voisi laatia tarpeeksi asianmukaisen lausunnon ja kuntoutussuunnitelman Kelaa varten. En myöskään ymmärtänyt, miksen ollut saanut viestissä vastausta varsinaiseen kysymykseeni, jonka olin kuitenkin esittänyt digikonsultaatiopyynnön tehneelle hoitajalle niin selkeästi ja perinpohjaisesti kuin ikinä kykenin.

Vastaus tähän löytyi, kun luin tarkemmin läpi hoitajan Maisaan kirjaaman digikonsultaatiomerkinnän. ”Rikkinäinen puhelin”-ilmiö ja väärinymmärrys oli tällä kertaa sattunut jo tässä vaiheessa: hoitaja oli kirjauksessa maininnut varsinaisen kysymykseni vain lyhyenä sivuhuomautuksena ja korostanut pääasiassa vain huoltani siitä, etten ehtisi yhdellä vastaanottokäynnillä mitenkään kertomaan ja käsittelemään tilannettani siten, että omalääkärini olisi voinut kirjoittaa sen pohjalta tarpeeksi hyvän jatkolausunnon.

Tämän kaiken seurauksena jouduin jättämään jälleen uuden soittopyynnön terveyskeskukseeni. Sieltä soitettiin minulle seuraavana päivänä jälleen uuden hoitajan toimesta. Selitin jälleen hänelle asiani ja kysymykseni niin selkeästi ja ymmärrettävästi kuin siinä vaiheessa kykenin. Pyysin samaa kuin edellisessäkin puhelussani eli lyhyttä kuittausta maisaviestin kautta omalääkäriltäni siitä, että Kelalta saamani tieto koskien yksityisen psykiatrin laatiman B-lausunnon hyväksymistä olisi viimein mennyt perille.

Tämä puhelu ja digikonsultaatiokirjaus tuotti viimein tulosta siinä mielessä, että omalääkärini lähetti minulle yhteydenoton seurauksena seuraavan maisaviestin, johon sain jopa reagoida ja vastata omalta osaltani:

”Hei

Minulle on nyt epäselvää, mitä kela tarkoittaa käytännössä tällä yksityisen psykiatrin lausunnon hyväksymisellä / kuittauksella. Tiedustelen itse vielä jatkossa asiaa Kelasta soittamalla sinne. 

Sopiiko sinulle, jos tarvittaessa konsultoin Kelaa henkilötiedoillasi? Konsultaation pitäisi onnistua ilman tarkempia tunnistetietoja. 

Teen konsultaatiosta sitten maisaan kirjauksen.

Kokosin tähän alle vielä koosteen siitä, miten olen nyt tämän tilanteen ymmärtänyt. Laitatko tähän ketjuun tarvittaessa korjauksen/lisäyksen, jos jokin puuttuu tai menee käsityksesi mukaan eri tavalla: 

Potilaalle on myönnetty vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena psykoterapiaa ja psykofyysistä fysioterapiaa.  

Alkuperäinen kuntoutussuunnitelma tehty HUS:sta psykiatrialta 28.8.2024. Nyt julkisella puolella hoitava taho pth, esh kontakti päättynyt. Potilaalla on hoitokontakti yksityisen puolen psykiatriin, joka tehnyt jatkolausunnon kuntoutuksen jatkoa varten. Kelasta pyydetty tämän lausunnon vahvistamista julkisella puolella. 

Aiemmin kelasta ohjattu, että koska kyseessä on vaativa lääkinnällinen kuntoutus, vaaditaan julkisen puolen kuntoutussuunnitelma kuntoutuksen jatkamiseksi (b-lausunto). Tätä varten varattu vastaanottoaika elokuulle. 

Nyt potilaalle on kelasta ohjeistettu, että julkiselta puolelta riittää, että julkisen puolen lääkäri kuittaa/hyväksyy yksityisen psykiatrin tekemän lausunnon. 

Ak:lle epäselvää, mitä tämä lausunnon kuittaus/hyväksyntä käytännössä nyt siis tarkoittaa ja aikoo tästä kelaa konsultoida puhelimitse. 

Ystävällisin terveisin

Lääkäri (omalääkärini nimi)”

Vastasin viestiin seuraavasti:

”Hei. 

Minulle käy kyllä, että konsultoit Kelaa tarvittaessa henkilötiedoillani. Näin tein itsekin soittaessani asian tiimoilta tähän Kelan palvelunumeroon: (kuntoutus ja vammaistuen palvelunumero). Sieltä Kelan asiakasneuvoja jätti puolestani soittopyynnön sille Kelan taholle, joka käsittelee ja tekee vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskevat päätökset.

Sieltä minulle soitettaessa Kelan virkailija totesi, että heille riittää mainiosti yksityisen psykiatrini laatima B-lausunto, jonka julkisen puolen lääkäri on hyväksynyt omalla allekirjoituksellaan. Voit koettaa saada samaa kautta asianmukaisen tiedon tätä asiaa koskien.

Tuo yhteenveto tilanteestani pitää suurinpiirtein paikkaansa. Tosin Kelasta on koko ajan ohjeistettu minua tämän asian tiimoilta täysin samoin, kuten aiemmin keväällä sinulle välittämästäni Kelan lakiasiainosaston sähköpostivastauksestakin käy ilmi. Lisäksi perusterveydenhuollosta on erikoissairaanhoidon lisäksi tehty minulle viime syksynä selväksi, ettei minun ole mahdollista saada julkiselta puolelta minkäänlaista psykiatrista hoitoa tai edes hoidon seurantaa siitä huolimatta, että hoitovastuu on lain mukaan julkisessa terveydenhuollossa. Asia kävi ilmi viime syksynä, kun soitin asian tiimoilta Miepään, johon minut ohjattiin teiltä soittamaan. 

Hakeuduin yksityisen psykiatrin hoitoon myös siksi, koska hoitava psykiatrini sitä erikoissairaanhoidossa ollessani minulle suoraan suositteli. Hänen arvionsa mukaan tarvitsen jo hyvin monimutkaisesta psyykenlääkityksestäni johtuen välttämättä psykiatrian erikoislääkärin hoitopalveluita. Erikoissairaanhoidosta taas uloskirjataan nykyään kuulemma maksimissaan kahden vuoden kuluttua oli terveystilanne mikä tahansa, enkä olisi psykiatripulan takia todennäköisesti saanut muutenkaan sieltä enää itselleni hoitavaa psykiatria, vaikka olisin sinne saanutkin hoitoni osalta jäädä.

T: Katja Kosonen”

Lääkäri vastasi tähän viestiini seuraavasti:

”Hei

Konsultoin Kelan asiantuntijalääkäriä. Hyväksyntää varten minun tulee perehtyä asiakirjoihin ja olisi myös hyvä, jos voin tavata sinut vastaanotolla. Vähintäänkin asiakirjoihin perehtymisen jälkeen voin tehdä Kelaan vapaamuotoisen lausunnon yksityisen psykiatrin kuntoutussuunnitelman hyväksymisestä, jos arvioin että voin sen hyväksyä. Tämän päivän kirjauksessa vielä tarkemmin asiasta kirjattu. 

Jos sinulla vielä eri käsitys Kelan antamista ohjeista, niin pyydän olemaan Kelaan vielä yhteydessä ja pyytämään sieltä kirjallisena ohjeet miten toimia.

Ystävällisin terveisin 

Lääkäri (omalääkärini nimi)”

Tulkitsin tämän viimeisimmän viestin ja siihen liittyvän hoitokirjauksen pohjalta, että taidamme olla viimein edes suurinpiirtein samoilla linjoilla lääkärin kanssa asian suhteen. Tätä ainakin syvästi toivon. Samoin toivon, että hän piakkoin pidettävällä vastaanottokäynnillä arvioi hakemukseni ja yksityisen psykiatrini laatiman kuntoutussuunnitelman ja B-lausunnon osaltaan ”hyväksyttäväksi”, mitä se sitten ikinä käytännössä oikein tarkoittaakaan.

Koko vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskeva byrokratiasotku nostaa joka tapauksessa jälleen hyvin konkreettisella tavalla esiin sen, millaiseksi ”potilaantorjuntajärjestelmäksi” koko nykyinen terveydenhuoltojärjestelmämme on käytännössä muuttunut. Omin tämän termin terapeutiltani, joka totesi minulle asian aivan suoraan jo kauan aikaa sitten. Silti näille asioille ei edellenkään koeta tarvetta tehdä mitään.

Kaikki tuntuvat yleisesti tietävän alan ammattilaisia myöden, että julkinen terveydenhuolto on etenkin psykiatrian osalta romahtanut jo aikaa sitten. Samoin tiedetään, että tästä realiteetista kärsivät luonnollisesti eniten juuri haavoittuvaisimmassa asemassa olevat ja vakavimmin oireilevat potilaat itseni mukaan luettuna, joilta nykyisessä hoitojärjestelmässä pitäisikin kaikesta päätellen löytyä aivan loputtomasti voimavaroja ja jaksamista selvittää omat hoitoasiansa niin, että heille usein elintärkeän hoidon saaminen olisi edes teoriassa jotenkin mahdollista. 

Useimmilta meistä näitä voimia ei kuitenkaan löydy. Olenkin saanut tätä asiaa koskevien somekirjoituksieni pohjalta paljon palautetta eri vertaistukikanavien kautta siitä, kuinka monet ovat hyvin samankaltaisista syistä tippuneet lopulta aivan kokonaan psykiatrisen hoidon ja muunkinlaisen yhteiskunnan tarjoaman avun ja tuen ulkopuolelle. Avun hakeminen ja varmistaminen itselle käy myös oman kokemukseni mukaan melkeinpä kokopäivätyöstä, johon työkyvyttömiksi ja melko toimintakyvyttömiksikin todetuista ihmisistä ei tietenkään ilmiselvistä syistä johtuen ole.

Olenkin miettinyt, onko tämä kaikki lopulta jopa tarkoituksellista? Jos hoitoa ei nimittäin osaa tai jaksa hakea oikein, sitä ei tarvitse myöskään myöntää. Omaa terveyskeskustanikin tuntui tilanteessani kiinnostavan ensisijaisesti vain heidän laillinen hoitovastuunsa, mikäli kuntoutusta ei minulle Kelasta myönnettäisikään. Terveyskeskuksen hoitaja nostikin tämän näkökulman oma-aloitteisesti esiin jo ensimmäisellä kerralla, kun olin yhteydessä perusterveydenhuoltoon vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskevien hakukäytäntöjen tiimoilta.

Toivon tietenkin, ettei näin olisi näin ja että suurin osa nykyhoitojärjestelmässä työskentelevistä ihmisistä haluaa aivan vilpittömästi auttaa terveydenhoidollista apua tarvitsevia ihmisiä. Samalla näen jatkuvasti koventuvan arvo- ja asenneilmapiirin yhteiskunnassamme ja aivan koko maailmassa ja pelkään pahinta. Oma hutera toivoni tämän ja kaiken muunkin tällä hetkellä maailmassa tapahtuvan suhteen on kuitenkin se, että kaikesta huolimatta ihmisoikeudet, ihmisarvo ja muutkin inhimilliset arvot nähdään ja koetaan yhteiskunnassamme ja myös yksittäisissä ihmismielissä lopulta yleistä tuottavuutta ja tehokkuutta perustavimmiksi ja tärkeämmiksi arvoiksi.

Toivon, että ymmärtäisimme inhimillisissä arvoissa piilevän lopulta myös aidon hyvinvoinnin ja siten pidemmän tähtäimen tuottavuuden ja talouskasvunkin siemenet. Ilman tätä ymmärrystä tulemme nimittäin ajautumaan yhteiskuntana lopulta umpikujaan. Samalla tulemme menettäneeksi paitsi hyvinvointivaltiomme perusidean ja eettisen perustan, myös oman inhimillisyytemme ihmisinä.

Vaikka tämä kesä on kaiken kaikkiaan ollut byrokratiamielessäkin melkoisen raskas ja stressaava, olen koettanut viettää sitä ja nauttiakin siitä parhaani mukaan. Jaksoin tehdä mieheni lomaillessa hänen kanssaan pieniä asioita; kävimme pariin otteeseen elokuvissa ja uimarannalla. Kävimme myös yhdessä äitini ja hänen miehensä kanssa päiväreissulla kesäkaupunki Hangossa. Olisin halunnut jaksaa ja pystyä paljon tätä enempään, mutta tämä oli nyt se, mihin pystyin ja kykenin. Tärkeintä oli selviytyä ja pysyä kaikissa hetkissä tarpeeksi koossa.

Kaiken edellä mainitunkin johdosta huomaan tällä hetkellä tuntevani sekä psykiatrisena potilaana että ihmisenäkin syvää häpeää ja riittämättömyyttä sen suhteen, että olen tänäkin kesänä vointini ja avuntarpeeni suhteen siinä tilanteessa missä olen. Olen pettynyt itsessäni siihen, että tarvitsen yhä näinkin tiivistä apua ja tukea mielenterveyden haasteideni tiimoilta. Tiedostan, että minun olisi kaiken kohtuuden nimissä pitänyt toipua ja parantua jo ajat sitten.

Olen tältä pohjalta miettinyt, miten edes voisin orientoitua tulevaan tai edes ajatella sitä, kun jään ihmisenä monin tavoin liian vajaaksi jo nykyhetkessä? Tunnen olevani tämän yhteiskunnan ja valitettavasti oman itsenikin silmissä usein vain eräänlainen ihmisroska, joka vain jatkuvasti vie yhteiskunnan resursseja antamatta sille mitään takaisin. Tämä on minulle viime aikoina myös suoraan todettu tehtyäni mielenterveysaiheiden ja siihen liittyvien kokemusteni tiimoilta aloituksia erilaisiin poliittisesti orientoituneisiin sosiaalisen median keskusteluryhmiin. 

Elämme kaikesta päätellen tällä hetkellä yhteiskunnassa, jossa suuri osa kansastamme tuomitsee käytännön ja teoriankin tasolla sen osan kansasta, joka tarvitsee syystä tai toisesta pidempiaikaisesti yhteiskunnan apua ja tukea. Olen kuullut näissä yhteyksissä erityisesti poliittisen oikeistoon kuuluvien ihmisten suusta, kuinka olen taloudellisesti tuottamattomana yhteiskunnan jäsenenä sille lähinnä vain taloudellinen rasite. 

Eräässä kirjoitukseeni saamassani kommentissa minulle todettiin suoraan, että ainoa vastuullinen ja eettisesti oikea vaihtoehto tilanteessani olisi tappaa itseni. Sitä kautta voisin kuulemma viimein lakata kuormittamasta tätä yhteiskuntaa ja sen hyvin rajallisia ja vajavaisiakin resursseja. Tällainen palaute ja vastaanotto psykiatrisen hoidon kestämätöntä nykytilaa käsitteleviin aloituksiin ja kirjoituksiin tekee oloni luonnollisesti hyvin raskaaksi, surulliseksi ja lannistuneeksikin.

Mietin näinä hetkinä, mitä järkeä on lopulta edes yrittää puhua ja kirjoittaa yleisen inhimillisyyden tai jakamattoman ihmisarvon puolesta; niin monet ihmiset kun ovat jopa täällä Suomessa niinkin kylmäsydämisiä ja säälimättömiä kuin ovat, eivätkä mitkään järkeen tai edes tieteeseen vetoavat argumentit tunnu vakuuttavan heitä ja saamaan heitä muuttamaan tiettyjä poliittisia mielipiteitään? Ymmärrys ja empatia heikommassa asemassa olevia ihmisiä ja ihmisryhmiä kohtaan tuntuvat usein täysin kuolleen yhteiskuntamme poliittisen oikeiston sydämistä ja sitä kautta luonnollisesti monen yksittäisen suomalaisen sydämestä. 

Miksi kuitenkin edelleen altistan itseäni kirjoitusteni kautta kaikelle edellä mainitulle? Miksi enää välitän tästä monin tavoin hyvin pimeästäkin ihmisyydestä ja ihmiskunnasta? Ehkä siksi, etten lopulta voi myöskään olla välittämättä. En vain jostain syystä voi luovuttaa itseni tai muidenkaan ihmisten suhteen. En voi luovuttaa tämän hyvin raastavan, mutta monella tapaa myös hyvin kauniin ihmisyyden suhteen huolimatta siitä, että se näyttääkin minulle usein rumat ja säälimättömätkin kasvonsa. 

En voi tai halua luopua täysin toivosta itseni tai muidenkaan suhteen, vaikka samalla yhä olenkin itse itseni pahin vihollinen ja myös vastustaja. Ehkä se on jokin syvä jääräpäisyys ja itsepäisyys minussa, joka ei anna minun luovuttaa, vaikka olisin ihmisenä kuinka lannistettu tai haavoitettu tahansa. Ehkä se on jonkinlaista perustavaa uhmaa ja kapinaakin tämän elämän ja sen nykytodellisuuden edessä. Ehkä se on jotain järkähtämätöntä minussa, joka ei päästä minusta otettaan siitäkään huolimatta, että tietoinen mieleni ei usein haluaisikaan muuta kuin vain jäädä tuleen makaamaan. Minun siis täytyy jatkaa, vaikken aina välttämättä edes tiedä miksi.

Lisäksi tiedän, että tässä maailmassa ja Suomessakin on olemassa yhä paljon sellaisia ihmisiä, joilla on kaikesta huolimatta sydän ja ymmärryskin paikallaan. Hyvin monet tutut ja tuntemattomatkin ihmiset ovat ymmärtäneet, kannustaneet ja rohkaisseetkin minua eri tavoin kirjoittaessani julkisesti kokemuksistani ja ajatuksistani liittyen mielenterveysaiheisiin ja yleisinhimillisiin arvoihin. He ovat osoittaneet minua kohtaan välittämistä, empatiaa ja myös syvää samaistumista. Heidän ansiostaan olen yhä tässä ja jaksan kaikesta kokemastani ja läpielämästäni huolimatta edelleen uskoa hyvyyteen ja ihmisyyteenkin.

Tästä toivosta käsin, sekä läheisteni ja vielä olemassa olevien hoitokontaktieni avun ja tuen turvin, pyrin taas selviämään sekä tästä kesästä että kaikesta muustakin raskaasta elämässäni.

Toivon koko sydämestäni, että kaikki muutkin itseään ennemminkin jonkinlaisena ihmisroskana, kuin yhteiskunnan arvokkaana jäsenenä, pitävät ihmiset jaksaisivat jatkaa elämistä ja olemista siitä huolimatta, että kaikki juuri nyt näyttäisikin kovin lohduttomalta ja toivottomalta. Sinulla lukijani, ja sinun elämälläsi nimittäin on väliä. Sinä olet ihmisenä korvaamattoman arvokas siitä huolimatta, että sinun joskus annettaisiin ympäröivän yhteiskunnan ja oman itsesikin toimesta ymmärtää jotakin aivan muuta.

Et myöskään ole kamppailuissasi yksin, vaikka siltä voikin hyvin usein tuntua. Meitä elämän lannistamia ja ruhjomia on nimittäin olemassa muitakin. On olemassa meitä, jotka ymmärrämme ja käsitämme ja myös tunnemme samaistumista ja empatiaakin sinua ja kamppailuasi kohtaan. Toivon siis, ettet menettäisi täysin toivoasi. Tätä samaa toivon myös itselleni. 

Minun ja meidän kaikkien on yritettävä ihmisinä jaksaa uskoa ja luottaa kaikesta huolimatta siihen, että välittäminen, empatia ja yleinen inhimillisyys lopulta voittavat sekä omassa itsessämme että myös yhteiskunnallisesti yleisen piittamattomuuden sekä pelon, vihan ja kaunan. Tämä on yhteinen toivomme yksilöinä ja yhteiskuntana, jota meidän tulisi kaikin keinoin pyrkiä vaalimaan ja vahvistamaan. Vain siten voimme ihmisinä ja ihmiskuntana nimittäin aivan oikeasti selvitä ja jäädä eloon.

Lopetan kirjoitukseni runoon, jonka kirjoitin tässä kirjoituksessa käsiteltyjen aihepiirien pohjalta:

Jos minä jotakin voisin

Jos minä jotakin voisin,
tekisin niin monta asiaa
maailmassa toisin.
Auttaisin niitä,
joilla ei ole mitään.
Antaisin anteeksi ja
halaisin pitkään
itseäni ja kaikkia muitakin,
joita tämä maailma
kaltoinkohtelee.
Tarjoaisin lohtua ja
vetoaisin oikeuteen
elää ja selvitä huolimatta siitä,
ettei oma voima ja yrittäminen 
aina elämässä riitä.

Meillä kaikilla tulisi olla oikeus 
jotenkin selvitä huolimatta siitä, 
ettei oma terveys tai voimat aina
edes hengissä pysymiseen riitä.
Jokainen meistä kun ansaitsisi saada apua,
vaikka mielenterveyteen liittyy 
yhteiskunnassamme yhä 
valitettavan monta tabua.

Se kun on lopulta toivomme
ja ihmisyytemmekin mitta;
miten kohtelemme niitä ihmisiä,
joilla on täyttynyt mitta
elämän vastoinkäymisistä,
murheesta ja surusta ilman
että olisi saanut armosta
edes pientä murusta.

Jos emme anna sydämessämme
kärsiville ja sairaille sijaa,
emme synnytä itsessämmekään muuta
kuin kärsimystä ja vihaa.
Ihmisyys ei nimittäin voi
kovinkaan hyvin siellä, 
missä sorretaan heikompia ja
annetaan ahneuden niellä
inhimillisyyden ja lähimmäisenrakkauden 
kaikki jäänteet ja rippeet;
tuudittautumalla siihen,
että rauha vallitsee riippumatta siitä,
mitä sanot tai teet.

Joskus ihmisen omat voimat 
eivät nimittäin vain riitä
kampeamaan itseään ylös 
kuopasta siitä,
joka on kaivettu juuri
leikkaamalla niiltä,
jotka eivät jaksa protestoida
tai osoittaa mieltä.
Siinä tulisikin olla ihmisyytemme
ja hyvinvointiyhteiskuntamme ydin:
että tarjoaisimme aivan kaikille
välittävän ja rakastavan sylin.

Lue myös kirjoitukseni: